Anna teki työtä uuraasti ja väsymättä. Hänen salainen pyrintönsä voittaa Gilbert oli yhtä lannistumaton kuin konsanaan kotona Avonlean koulussa, vaikkakaan ei kukaan muu luokalla ollut siitä selvillä. Mutta kuinka olikaan, olivat vaikuttimet tähän toverin voittamiseen muuttuneet toisiksi. Anna ei enää toivonut voittavansa mitään palkintoa tuottaakseen Gilbertille nöyryytystä — häntä houkutteli pikemminkin ylpeä toivo rehellisestä voitosta, joka oli saavutettu arvokkaasta kilpailijasta. Tulevan voiton ajatuksessa oli suuri viehätys, mutta hän ei joutuisi pois suunniltaan harmista silloinkaan, jos hän ei voittaisi.
Opiskelevalla nuorisolla oli kuitenkin kaikesta päähän pänttäämisestä huolimatta tilaisuutta myöskin huvitteluun. Anna vietti monta vapaahetkeään neiti Barryn huvilassa; hän kävi kirkossa Josephine tädin kanssa ja söi sunnuntaipäivällistä tavallisesti hänen luonaan. Josephine täti alkoi vanhentua, sen hän itse sanoi; mutta hänen mustat silmänsä olivat yhtä sirkeät kuin ennenkin, ja kieli ei suinkaan luistanut kankeammin. Arvosteluissaan hän oli terävä, mutta Anna oli jatkuvasti hyvissä kirjoissa kriitillisen vanhan naisen silmissä.
— Tuo Anna tyttö vain kasvaa yhä ja muuttuu edukseen ajan mukana, sanoi hän. — Minä väsyn muihin tyttöihin — heissä on niin paljon pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta. Annassa on niin monta vivahdusta kuin sateenkaaressa, ja jokainen vivahdus on kaunein, niin kauan kuin se kestää. Ja kuitenkin tietää aina, mitä hän on. Ei hän tosin enää ole niin hauska ja lystillinen kuin hän oli ennen, mutta hän on nyt kerta kaikkiaan anastanut paikan sydämessäni. —
Sitten, melkein ennenkuin kukaan aavistikaan, tuli kevät. Avonlean seuduilla pilkistivät heleät vuokot esiin karulla nurmella, jossa vielä lumikinokset olivat paikoillaan ja läpikuultava, vaaleanvihreä harso verhosi metsät ja laaksonnotkelmat. Mutta Charlottetownissa oli ajatustyö jännitetty äärimmilleen, eikä yksikään täysverinen seminaarilainen puhunut muusta kuin tutkinnosta.
— Ei voi olla mahdollista, että lukukausi on niin pian lopussa, sanoi Anna. — Viime syksynähän meidän mielestämme talvi oli edessämme niin äärettömän pitkänä kaikkine läksyineen ja kursseineen. Ja nyt meillä on tutkinto ensi viikolla! Tytöt, välistä minusta tuntuu, että tämä tutkinto on kaikkea muuta tärkeämpi, mutta nähdessäni, kuinka kastanjapuut seisovat suurine paisuvine nuppuineen, ja kuinka ilma siintää autereisena joka kadun päässä tullin puolella, niin on kuin tutkinto väistyisi syrjään eikä ensinkään olisi niin tärkeä…
Jane, Ruby ja Josie, jotka olivat pistäytyneet sisään, eivät olleet samaa mieltä. Heille lähestyvä tutkinto oli mitä tärkein — paljon tärkeämpi kuin kastanjannuput ja auer… Annalta kyllä kävi laatuun, kun hän ainakin voi olla varma läpäisemisestään, herkutella tuollaisilla tunnelmilla, kun hänessä ei herättänyt kunnioitusta edes niin pelottava asia kuin edessä oleva tutkinto, mutta jonkun muun raukan, jonka koko tulevaisuus oli riippuvainen siitä, läpäisisikö hän vai ei — tämä oli tyttöjen vilpitön vakaumus — oli mahdotonta omaksua sellainen filosofinen katsantotapa.
— Olen menettänyt kolme kiloa viimeisen kahden viikon aikana, huokasi Jane. — Eikä hyödytä mitään, että ihmiset sanovat: älä huolehdi niin kovin! En voi olla huolehtimatta — ajatelkaas, jos en pääse luokaltani nyt kun olen koko talven käynyt seminaaria ja maksanut isälle ja äidille niin paljon rahaa!
— Minä en ainakaan viitsi surra, sanoi Josie Pye. — Ellen nyt pääse luokaltani, niin on minun kai käytävä täällä vuotta kauemmin. Isälläni on kyllä varaa antaa minun tehdä se. Anna, Frank Stockley sanoo, että professori Tremaine on sanonut, että Gilbert Blythe saa varmasti kultamitalin ja että Emily Clay luultavasti vie stipendin.
— Se mitä nyt sanot, pahoittaa ehkä mieltäni huomenna, nauroi Anna, mutta juuri tällä hetkellä tunnen, että niin kauan kuin tiedän orvokkien putkahtavan esiin aivan purppuranpunaisina Vihervaaran takana notkossa ja pienten sanajalkojen kohottavan kiharaisia päitään Rakastavaisten polun varrella, niin on minulle aivan saman tekevää, saanko stipendin vai en… Olen pannut parastani, ja se saa riittää. Tytöt, nyt emme enää puhu tutkinnosta! Katsokaa tuota vaaleanviheriää taivasta tuolla talorivin yläpuolella ja kuvitelkaa, miltä se näyttää juuri lehteen puhjenneiden pyökkimetsien yllä kotona Avonleassa.
— Mitä sinä panet yllesi — tiedät kyllä koska, Jane? kysyi Ruby ja jätti luonnonpalvomisen niille, jotka sille tahtoivat antautua.