Jos minä olisin hyvin kaunis ja minulla olisi kastanjanruskea tukka, pitäisittekö silloin minut?
— Ei, lapsi! Me haluamme pojan, joka voi auttaa veljeäni maanviljelyksessä. Tytöstä meillä ei olisi mitään hyötyä. Ota hattu päästäsi! Panen sen ja laukkusi eteisen pöydälle.
Anna otti tottelevasti hatun päästään. Hetkisen kuluttua Matthew tuli takaisin, ja he istuutuivat illallispöytään. Mutta Anna ei voinut syödä. Hän yritti nakertaa voileipää ja nokki kuin lintunen metsäomenahilloketta pieneltä kulmikkaalta lasivadilta, joka oli hänen lautasensa vieressä. Mutta näkyi selvästi, kuinka vaikeata hänen oli saada alas jokainen suupala.
— Sinähän et syö mitään, sanoi Marilla ja loi häneen terävän katseen, ikäänkuin tämä olisi ollut jotain hyvin moitittavaa. Anna huokasi.
— En voi. Olen vaipunut epätoivon kuiluun. Onko teillä ruokahalua, kun olette vaipunut epätoivon kuiluun?
— En ole ollut siellä koskaan, joten en voi siihen vastata, sanoi
Marilla.
— Ah, ettekö ole ollut?… Mutta olette kai kuitenkin kuvitellut sitä joskus?
— Ei, en edes sitäkään.
— Niin, silloin on kyllä vähän vaikeata käsittää, miltä se tuntuu. Hyvin epämiellyttävältä se tuntuu… Kun koettaa syödä, niin nousee ikäänkuin pala kurkkuun, eikä voi niellä mitään, ei edes suklaakaramelliä. Kaksi vuotta sitten sain yhden suklaakaramellin ja se oli herkullisinta, mitä minulla on ollut suussani… Sittemmin olen hyvin usein uneksinut, että minulla on ollut koko tötteröllinen suklaakaramellejä, mutta juuri kuin olen ottamaisillani ylimmän ulos tötteröstä, herään. Toivon, ettette pahastu minuun siksi, etten voi syödä. Kaikki on niin hirveän hyvää — mutta kuitenkin — se ei käy…
— Hän on kai väsynyt, sanoi Matthew, joka ei ollut puhunut sen jälkeen kuin oli tullut tallista. — Lienee parasta hänen antaa mennä nukkumaan, Marilla.