Marilla oli juuri tuuminut, minne hän sijoittaisi Annan yöksi. Hän oli laittanut vuoteen keittiökamariin kaivatulle ja odotetulle pojalle. Mutta vaikka se oli siisti ja puhdas, ei se hänen mielestään kuitenkaan oikein soveltunut tytölle. Vierashuone ei kuitenkaan voinut tulla kysymykseen tuollaiselle pienelle harhaanjoutuneelle olennolle, ja jäljellä oli siis ainoastaan itäinen vinttikamari.
Marilla sytytti kynttilän ja käski Annan seurata mukana, minkä Anna teki tahdottomasti, ottaen ohikulkiessaan hattunsa ja matkalaukkunsa eteisen pöydältä. Eteisessä oli niin häikäisevän puhdas lattia, että mieli kävi ankeaksi; pieni vinttikamari, jossa hän puolen minuutin kuluttua seisoi, näytti jos mahdollista vielä moitteettomammalta.
Marilla laski kynttilän kädestään kolmikulmaiselle, kolmella jalalla seisovalle pöydälle ja käänsi peitettä ja päällyslakanaa.
— Sinulla on kai yöpaita? hän kysyi Anna nyökkäsi.
— On toki, kaksi kappaletta. Kodin johtajatar neuloi minulle. Ne ovat kauhean ahtaita. Kaikki on niin niukasti mitattua lastenkodissa, niin että kun ommellaan jotain, tulee siitä liian pieni — ainakin sellaisessa köyhässä lastenkodissa kuin meidän. Lyhyet ja ahtaat yöpaidat ovat niin niin… Mutta tietysti voi nähdä yhtä kauniita unia sellaisissa kuin kauniissa maatalaahaavissa paidoissakin, joissa on reikäompelukoristeita kaulantiessä ja välipitsejä — se on edes lohdullista.
— Niin, riisuudu nyt niin sukkelasti kuin voit ja kömmi vuoteeseesi. Tulen takaisin viiden minuutin kuluttua ja noudan kynttilän. En uskalla luottaa siihen, että sinä itse sen sammutat. Voisit helposti sytyttää talon tuleen.
Kun Marilla oli lähtenyt, katseli Anna surumielisesti ympärilleen. Valkeaksirapatut seinät olivat niin kammottavan tyhjiä ja tuijottavia, että hänestä näytti siltä kuin ne surisivat omaa autiuttaan. Myöskin lattia oli paljas; vain sen keskellä oli pieni, pyöreä, palmikoitu niinimatto, jonka kaltaista Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt.
Toisessa nurkassa oli sänky, korkea ja vanhanaikuinen, kulmissa neljä tummaa pylvästä, tarkoitettu kannattamaan vuoteen katosta, jota ei ollut olemassa. Toisessa nurkassa oli äskenmainittu kolmijalkainen pöytä, jota koristi paksu punainen samettityyny, kyllin kova koukistaakseen uppiniskaisimmankin nuppineulan kärjen. Sen yläpuolella riippui pieni neliskulmainen peili, sivut kuuden ja kahdeksan tuuman pituiset. Sängyn ja pöydän keskivälillä oli ikkuna, jota verhosi viileän valkoiset, poimutetut musliiniuutimet, ja sen vastapäätä oli pesuteline. Kaikki tämä vaikutti huolimatta kaikesta siisteydestään niin jäykältä, kehnolta ja ikävältä, ettei sitä voi sanoin kuvata, ja sen herättämä tunnelma saattoi Anna-raukan värisemään aivan luihin ja ytimiin asti.
Nyyhkyttäen kiskaisi hän kiireesti vaatteet yltään, pukeutui ahtaaseen yöpaitaansa ja veti peitteen ja lakanan korviinsa. Kun Marilla tuli sisään noutamaan kynttilää, ilmaisi ainoastaan joukko kehnoja vaatekappaleita, jotka mitä suurimmassa epäjärjestyksessä olivat hujan hajan lattialla, sekä vuodevaatteiden epäkuntoon joutunut asu, että huoneessa oli joku muukin inhimillinen olento paitsi hän itse.
Hän poimi tyynesti Annan vaatteet lattialta, asetti ne sievästi kokoon käärittyinä pienelle, korealle, keltaiselle tuolille, otti kynttilän ja meni vuoteen ääreen.