— Tämä ei totta tosiaankaan ole ensimäinen kerta, kun siitä iloitsen, vastasi Marilla. — Sinä olet kun oletkin välistä hieman hidashuomioinen, Matthew veikko.
Josephine täti, joka istui heidän takanaan, kumartui eteenpäin ja takoi Marillaa selkään päivänvarjollaan.
— Ettekö ole ylpeä Anna tytöstä? Minä olen, sanoi hän.
Samana iltana Anna ajoi kotiin Avonlea'hin Matthew'n ja Marillan kanssa. Hän ei ollut käynyt kotona sitten huhtikuun ja tunsi, ettei hän voisi odottaa päivääkään kauempaa… Omenankukat olivat puhjenneet, ja maailma oli raikas ja nuori. Diana oli häntä vastassa Vihervaaralla. Ylhäällä pienessä valkeassa suojassaan, jonka ikkunalaudalle Marilla oli asettanut kukkivia kuukausiruusuja, katseli Anna ympärilleen ja veti syvään henkeään onnesta.
— Oi, Diana, kuinka ihanaa on olla jälleen kotona. Kuinka silmiä hiveleekään nähdä tummien, terävähuippuisten mäntyjen piirtyvän vaaleanpunaista taivasta vasten — ja valkeata hedelmäpuutarhaa ja vanhaa Lumikuningatarta! Eikö minttu tuoksukin suloisesti! Ja kuinka hauska on jälleen nähdä sinut, Diana!
— Luulin sinun pitävän enemmän Stella Maynardista kuin minusta, sanoi Diana moittivasti. — Josie Pye on sanonut niin. Josie sanoi, että sinä olit suorastaan rakastunut häneen.
Anna nauroi ja pommitti Dianaa kukkavihkonsa kuihtuneilla kieloilla.
— Stella Maynard on maailman kultaisin tyttö yhtä ainoata lukuunottamatta — ja se olet sinä, Diana, sanoi hän. — Pidän sinusta enemmän kuin konsanaan ja minulla on niin paljon sinulle kerrottavaa. Mutta nyt juuri minusta tuntuu kuin olisi kaikkein hauskinta vain istua hiljaa täällä ja katsella sinua. Olen kai vähän väsynyt… Huomenna aion loikoa vähintäin kaksi tuntia ruohikossa omenapuitten alla kerrassaan mitään ajattelematta.
— Kuinka äärettömän kyvykäs sinä olet, Anna! Nyt et kai hae mitään paikkaa, kun olet voittanut stipendin?
— En, se on selvää. Menen Redmondiin syyskuussa. Eikö se kuulu melkein satumaiselta?… Siihen aikaan, kolmen kuukauden ihanan loman jälkeen olen koonnut jälleen valtavan varaston työhalua.