Yöllä hän heräsi. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä, ja muisto siitä, mitä oli tapahtunut päivällä, hyökkäsi hänen kimppuunsa surun laineena. Hän voi nähdä Matthew'n kasvot, kuinka tämä hymyili hänelle, kun he erosivat veräjällä tuona viimeisenä iltana — hän voi kuulla hänen äänensä sanovan: "Minun tyttöni — minun oma tyttöseni, josta olen ylpeä." Silloin tulivat kyyneleet, ja Anna itki hillittömästi.

Marilla kuuli sen ja tuli hiljaa sisään puhuakseen lohduttavia sanoja.

— Kas niin — kas niin — lapsukainen — älä itke niin katkerasti! Emme kuitenkaan saa häntä takaisin. Ei — ei ole oikein itkeä tuolla tavoin. Sen tiesin kyllä minäkin eilen, mutta en voinut olla itkemättä… Hän on aina ollut minulle niin hyvä ja hellä veli — mutta Herra tietää parhaiten.

— Ah, antakaa minun itkeä, Marilla, nyyhkytti Anna.

— Kyyneleet eivät tee minulle niin pahaa kuin tuo kipu. Istukaa luonani hetkinen ja kietokaa käsivartenne ympärilleni — niin. En tahtonut Dianaa luokseni, hän on ystävällinen ja herttainen, mutta tämä ei ole hänen surunsa — hän on sen ulkopuolella eikä voi tulla niin lähelle sydäntäni, että hän voisi minua auttaa. Se on meidän surumme — teidän ja minun. Oi, Marilla, mitä teemme me ilman häntä?

— Meillä on toisemme, Anna. En tiedä, mitä tekisin, ellet sinä olisi täällä — ellet koskaan olisi tullut. Ah, lapsukainen, tiedän kyllä, että olen usein ollut ärtyisä ja tyly sinua kohtaan — mutta sinun ei pidä sen vuoksi uskoa etten olisi pitänyt sinusta yhtä paljon kuin Matthew… Sen tahdon sanoa sinulle nyt, kun voin sen tehdä. Minulle ei ole koskaan ollut helppoa avata sydäntäni, mutta sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä käy se sentään hieman päinsä… Lapsukainen, pidän sinusta aivan kuin olisit omaa lihaani ja vertani, ja sinä olet ollut apuni ja iloni aina siitä pitäen kun tulit Vihervaaralle.

Kaksi päivää sen jälkeen kannettiin Matthew Cuthbertin ruumis hänen vanhan kotinsa kynnyksen yli ja pois niiltä peltomailta, jotka hän oli kyntänyt, hedelmäpuutarhasta, jota hän oli rakastanut ja puitten luota, jotka hän oli istuttanut. Ja sitten Avonlea palasi takaisin tavalliseen häiritsemättömään rauhaansa ja yksinpä Vihervaarallakin luisuttiin takaisin vanhoille raiteille; työt hoidettiin, ja velvollisuudet täytettiin yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, vaikka kaikki olivat tietoisia hyvin suuresta tyhjyydestä.

Annasta, joka ei koskaan ennen ollut kokenut surua, tuntui melkein luonnottomalta, että niin voi olla — että kaikki voi käydä tasaista kulkuaan ilman Matthew'ta. Hän tunsi sekä häpeätä että omantunnon tuskia huomatessaan, että auringonnousut mäntyjen takana ja vaaleanpunaiset nuput, jotka avautuivat ulkona puutarhassa, herättivät hänessä saman voimakkaan ilon tunteen kuin ennenkin — että Dianan käynnit tuottivat hänelle huvia ja että Dianan hilpeät pakinat ja päähänpistot houkuttelivat hänet nauramaan — että, lyhyesti, kukkien ja rakkauden ja ystävyyden kaunis maailma ei ollut lainkaan kadottanut kykyänsä viehättää hänen mielikuvitustaan ja lämmittää hänen sydäntään, että elämä vielä häntä kutsui tuhansin äänin.

— Mutta on ikäänkuin uskottomuutta Matthew'ta kohtaan minun mielestäni, kun voi nauttia kaikesta tuosta nyt, kun hän on poissa, sanoi hän surullisesti rouva Allanille eräänä iltana, kun he yhdessä kävelivät pappilan puutarhassa. — Kaipaan häntä niin paljon — aina ja alituisesti — ja kuitenkin, rouva Allan, on maailmassa niin paljon sellaista, mikä huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani. Tänään sanoi Diana jotain hauskaa, ja minä rupesin nauramaan. Kun se oli tapahtunut, luulin, etten enää koskaan voisi nauraa… Ja minusta tuntuu ikäänkuin minun ei pitäisi sitä tehdä.

— Kun Matthew oli elossa, kuuli hän mielellään sinun nauravan, ja hänelle oli mieluista tietää, että sinä nautit kaikesta kauniista ympärilläsi, sanoi rouva Allan lempeästi.