— Nyt hän on poissa, mutta hän tuntee sinua kohtaan yhä samoja tunteita… Olen varma siitä, että meidän ei pidä sulkea sydämiämme siltä lievittävältä ja parantavalta vaikutukselta, jota luonto meille tarjoo. Mutta ymmärrän niin hyvin tunteesi. Mieltämme pahoittaa ajatus, että meillä voisi olla hauskaa, vaikka joku, jota rakastamme, ei enää ole luonamme eikä voi iloita kanssamme, ja meistä tuntuu ikäänkuin pettäisimme surumme huomatessamme, että jälleen alamme tuntea mielenkiintoa elämään.
— Nyt iltapäivällä olen ollut kirkkomaalla ja istuttanut ruusupensaan Matthew'n haudalle, sanoi Anna. — Otin vesan siitä pienestä valkeasta skotlantilaisesta ruusupensaasta, jonka hänen äitinsä toi mukanaan tänne Skotlannista kauan sitten. Matthew piti aina eniten noista ruusuista — ne olivat niin pieniä ja herttaisia okaisissa varsissaan. Tuntui niin hauskalta istuttaa se hänen haudalleen — panin hänen luokseen jotain, josta hänellä on iloa… Toivottavasti hänellä on tällaisia ruusuja taivaassa. Ehkä kaikkien niitten pienten valkeitten ruusujen sielut, joista hän on pitänyt niin monta kesää, olivat siellä häntä vastaanottamassa… Nyt minun täytyy mennä kotiin. Marilla on aivan yksin, ja hän tulee niin alakuloiseksi hämärän tullessa…
— Hän tulee vielä yksinäisemmäksi, pelkään minä, kun sinä menet tiehesi Redmondiin, sanoi rouva Allan.
Anna ei vastannut; hän sanoi hyvää yötä ja meni hitaasti takaisin Vihervaaralle. Marilla istui matalalla kiviportaalla, ja Anna istuutui hänen viereensä. Ovi eteiseen oli auki; suuri vaaleanpunainen näkinkenkä, sileät ja tasaiset kierteet mitä hienoimmissa värivivahduksissa vaihdellen, oli sen vieressä estämässä sitä sulkeutumasta.
Anna poimi muutamia vaaleankeltaisia kuusaman oksia ja pisti ne tukkaansa. Hänestä oli mieluista tuntea niiden suloista tuoksua ympärillään liikuskellessaan.
— Tohtori Spencer on käynyt täällä sinun poissa ollessasi, sanoi Marilla. — Hän sanoo, että silmälääkäri on tavattavissa Carmodyssa huomenna ja että minun välttämättä on mentävä sinne ja annettava tutkia silmiäni. Muuta neuvoa ei liene… Olen enemmän kuin kiitollinen, jos hän voi valita minulle parin sopivia silmälaseja. Sinusta ei kai ole ikävää jäädä tänne yksin niin kauaksi, kun minä olen poissa? Martin täytyy kyyditä minut, ja sitten on vielä leivottava ja silitettävä…
— Minä pidän kyllä huolta kaikesta. Diana tulee tänne minulle seuraksi. Teen kaiken mallikelpoisesti — sinun ei tarvitse pelätä, että tärkkään nenäliinat tai maustan vehnäleivän tuskialievittävillä tipoilla…
Marilla nauroi.
— Niin, ajatella, mitä kaikkia kommelluksia sinä panit toimeen siihen aikaan! Välistä ajattelin, että sinä olit ihan kuin riivattu… Muistatko sitä kun värjäsit tukkasi?
— Josko muistan?… Sitä en unohda koskaan, hymyili Anna ja kosketti raskasta palmikkoaan, joka oli kiedottu hänen kaunismuotoisen päänsä ympäri. — Nauran välistä hieman ajatellessani kaikkea sitä huolta, mitä minulle tuo tukka on tuottanut — mutta paljon en naura, sillä se oli todellakin suuri sydänsuruni… Tukka ja kesakot. Kesakot ovat nyt poissa, ja ihmiset ovat kyllin ystävällisiä sanoakseen, että tukkani on tullut kastanjanruskeaksi. Kaikki muut paitsi Josie Pye. Hän sanoi minulle eilen viimeksi, että se oli hänen mielestään punaisempi kuin konsanaan — tai ehkä musta pukuni saattoi sen siltä näyttämään, ja sitten hän kysyi, tokko punatukkaiset ihmiset koskaan tottuivat siihen… Marilla, olen melkein päättänyt jättää yritykset pitää Josie Pyestä. Olen tehnyt sellaista, mitä ennen maailmassa olisin sanonut sankarilliseksi ponnistukseksi, mutta Josie Pye'hin nähden se on hukkaan mennyttä vaivaa.