— Josie on Pye, sanoi Marilla, niin että hänen luonteensa mukaista on olla epämiellyttävä. Hänen tapaisillansa ihmisillä on kai tarkoituksensa luomakunnassa, luulisin, mutta minä ymmärrän sitä yhtä vähän kuin ymmärrän, mitä tekemistä täällä on okailla ja piikeillä… Ottaako Josie jonkun paikan?
— Ei, hän lopettaa seminaarikurssin, Moody Spurgeon ja Charlie Sloane lopettavat myöskin. Mutta Jane ja Ruby ovat jo saaneet viransijaisuuden — Jane Newbridgessä ja Ruby jossain lännen puolella.
— Gilbert Blythehän aikoo myös opettajaksi?
— Niin. — Ääni oli hyvin lyhyt.
— Kuinka hyvältä ja miellyttävältä hän näyttää, sanoi Marilla ja katseli mietteissään ulos avaruuteen. — Näin hänet viime sunnuntaina kirkossa, ja hän näytti niin pitkältä ja miehekkäältä. Hän muistuttaa paljon isäänsä, kun tämä oli hänen iässään. John Blythe oli kelpo poika. Me olimme hyvin hyviä ystäviä, hän ja minä. Niin, me olimme salakihloissa.
Anna katsahti ylös vilkasta mielenkiintoa osoittaen.
— Oh todellakin — mitä Marilla sanoo? Mutta mitä sitten tapahtui?
Mistä johtui ettei —
— Me jouduimme epäsopuun. En tahtonut antaa hänelle anteeksi, kun hän pyysi minulta. Tarkoitukseni oli tehdä se jonkun ajan kuluttua — mutta olin nenäkäs ja ilkeä ja arvelin, että hän sieti saada vähän… Hän ei tullut enää koskaan takaisin — kaikki Blythet ovat ylpeitä. Mutta minä — minä surin paljon… Ja olen aina sittemmin katunut, etten suonut hänelle anteeksi, kun hän niin kauniisti tuli minulta pyytämään…
— Ajatella, että Marillallakin on ollut nuoruuden rakkautensa, sanoi
Anna hiljaa.
— Niin, kultaseni, kuka olisi uskonut? Mutta sellaista ei nähdä ihmisestä ulkoapäin… Nyt ovat kaikki täällä Avonleassa unohtaneet tuon vanhan asian — olin itsekin sen unohtanut. Mutta se juolahti mieleeni viime sunnuntaina, kun näin Johnin pitkän kauniin pojan kirkossa.