Kun Marilla oli syönyt pienen teeillallisensa, houkutteli Anna hänet vuoteeseen. Sitten Anna itse meni itäiseen vinttikamariin ja istuutui ikkunan ääreen pimeään, yksin kyynelineen ja raskaine sydämineen. Kuinka surulliseksi kaikki olikaan muuttunut, senjälkeen kun hän oli istunut siellä kotiintuloiltanaan! Silloin hän oli ollut täynnä toiveita ja iloa, ja tulevaisuus oli viittonut ihanin lupauksin…

Anna tunsi, ikäänkuin hän olisi elänyt vuosia siitä hetkestä, mutta ennen maata menoaan oli hänen huulillaan hymy ja hänen sydämessään rauha. Hän oli rohkeasti katsonut velvollisuuttaan kasvoihin ja tavannut siinä ystävän — mikä velvollisuus aina on, ellemme sitä karta.

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Marilla tuli hitaasti sisään pihalta, jossa hän oli seisonut juttelemassa erään vieraan kanssa — erään Carmodysta olevan miehen, jonka Anna tunsi vain ulkonäöltä.

— Mitä herra Sadles tahtoi, Marilla?

Marilla istuutui ikkunan ääreen ja katsoi Annaan. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä, huolimatta silmälääkärin kiellosta, ja hän ei voinut hallita vapisevaa ääntään, kun hän vastasi:

— Hän on kuullut, että aion myydä Vihervaaran, ja nyt hän haluaa ostaa sen.

-Ostaa sen? Ostaa Vihervaaran? -Anna ei tiennyt, oliko hän kuullut oikein. -Marilla ei kai toki aikone myydä Vihervaaraa?

-Anna, en tiedä, miten se voidaan välttää. Olen pohtinut niin tarkasti kaikkea. Jos silmäni olisivat terveet, voisin jäädä tänne ja palkata kykenevän rengin ja olla itse johdossa. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, ei se käy. Kadotan ehkä näköni kokonaan, ja mitä voin silloin toimittaa? Ah, en koskaan luullut, että minun tarvitsisi elää se päivä, jolloin minun täytyisi myydä vanha kotini… Mutta kaikki jäisi vain hoidotta ja menisi rappiolle, kunnes ei kukaan ihminen enää tahtoisi ostaa sitä. Joka ainoa sentti rahoistamme meni, kun pankki teki vararikon, ja joukko viime syksyisiä laskuja on maksettava. Rouva Lynde on neuvonut minua myymään talon ja vuokraamaan asunnon jostain — hänen luotaan, otaksun minä. Talosta en saa suuria — se on pieni, ja rakennukset ovat vanhoja. Mutta jotain siitä kai sentään tulee, niin että voin saada itselleni pienen elinkoron. Olen iloinen siitä, että sinulla on stipendi turvanasi. Anna. On ikävää, ettet saa mitään kotia, mihin tulla lupa-aikoina, mutta jokin neuvo kai siihenkin keksitään…

Suru kävi Marillalle ylivoimaiseksi, ja hän alkoi katkerasti itkeä.

— Sinä et saa myydä Vihervaaraa, sanoi Anna päättäväisesti.