Seuraavana iltana Anna meni pienelle kirkkomaalle asettaakseen tuoreita kukkia Matthew'n haudalle ja kastellakseen skotlantilaista ruusupensasta. Hän viipyi siellä hämäriin saakka; hän nautti paikan hiljaisuudesta ja rauhasta, poppelien suhina oli kuin matalaa, ystävällistä puhetta, ja ruoho hautojen ympärillä kasvoi miten mieli. Kun hän viimein nousi ja asteli ylös loivaa mäkeä, joka vietti Tummaa, päilyvää aallokkoa kohti, oli aurinko mennyt mailleen, ja Avonlea lepäsi hänen edessään viivyttelevän jälkikajastuksen kuulakassa hohteessa.
Vienot tuulenhenkäykset leyhkivät ohi, apilanurmikkojen tuoksujen kyllästyttäminä. Kotien valot alkoivat syttyä ja tuikkia tuuheitten puunlatvojen välitse. Alapuolella oli meri, joka häämöitti purppuranpunaisessa usvassa, leveine maininkeineen, jotka huokailivat ja särkyivät lumivalkeaksi vaahdoksi. Läntinen taivas hehkui vielä komeissa väreissä, ja pikku järvi kuvasteli niitä vienoissa ja hillityissä vivahteissa. Annan sydän pehmeni ja lämpeni kaiken tämän luonnon kauneuden edessä.
Rinteen puolivälissä tuli pitkä nuorukainen vihellellen eräästä portista Barryn talon luota. Se oli Gilbert, ja vihellys kuoli hänen huuliltaan, kun hän tunsi Annan. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan, mutta hän olisi kulkenut äänettömänä edelleen, ellei Anna olisi pysähtynyt ja ojentanut kättänsä.
— Gilbert, sanoi hän punottavin poskin, -tahtoisin kiittää sinua siitä, että olet antanut minulle paikan koulussa. Teit siinä hyvin kiltisti — ja toivon, että ymmärrät, kuinka suuren arvon panen hyvyydellesi.
Gilbert tarttui innokkaasti ojennettuun käteen.
— Se ei ollut mikään erikoinen hyvä työ, Anna… Olin iloinen voidessani tehdä sinulle tuon pienen palveluksen. Tuleeko meistä hyvät ystävät tämän jälkeen?
Anna nauroi ja koetti vetää kätensä pois.
— Ah, Gilbert, annoin sinulle anteeksi koko sydämestäni tuona päivänä järven luona, vaikka käytin sellaisia epäystävällisiä sanoja. Olen käyttäytynyt hyvin tuhmasti… Mutta — voinhan yhtä hyvin sanoa sen — olen katunut sitä kovasti.
— Nyt meistä tulee mitä parhaimmat ystävät, huudahti Gilbert iloisesti. — Olemme syntyneet ystäviksi, Anna — nyt olet kyllin kauan uhmannut kohtaloa! Tiedän, että voimme auttaa toisiamme monella tavoin. Sinähän aiot opiskella omin päin, eikö totta? Samoin minä. Tule, niin saatan sinua kotiin.
Marilla katsoi uteliaasti Annaan, kun tämä tuli keittiöön.