— Kuka se oli, joka tuli oikotietä sinun kanssasi, Anna?
— Se oli Gilbert Blythe, vastasi Anna ja tunsi harmikseen punastuvansa. — Tapasin hänet Barryn mäellä.
— En luullut sinun ja Gilbert Blythen olevan niin hyviä ystäviä, että sinä seisoisit puoli tuntia portilla hänen kanssaan juttelemassa, sanoi Marilla pieni hymy huulilla.
— Ei, emme ole olleetkaan — me olemme olleet perin huonoissa väleissä… Mutta nyt olemme tulleet yksimielisyyteen siitä, että on paljon järkevämpää tästä lähtien olla ystäviä. Olemmeko todellakin seisoneet siellä puoli tuntia? Luulin olleemme vain muutaman minutin. Mutta tiedäppäs, Marilla, meidän onkin otettava takaisin viisivuotinen äänetön murjotus!
Anna istui kauan ikkunansa ääressä sinä iltana, ja iloinen tyytyväisyyden tunne oli hänen seuralaisenaan. Tuuli kahisi hiljaa kirsikkapuiden oksissa, ja suloinen kuusaman tuoksu lehahteli lauhkeina aaltoina hänen luokseen. Tähdet tuikkivat notkon tummien kuusten yllä, ja Dianan valo vilkkui ikkunaverhojen raosta.
Annan näköpiiri oli tullut ahtaammaksi sen illan jälkeen, kun hän istui siinä tultuaan kotiin seminaarista, mutta vaikkakin polku, joka oli hänen jalkojensa astuttavana, tulisi olemaan kapea, niin tiesi hän kuitenkin, että hiljainen onnen kukkanen versoisi sen varsilla. Rehellisessä työssä, toivehikkaissa pyrinnöissä ja sydämellisessä ystävyydessä piilevän ilon hän aina omistaisi; ei mikään voinut katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä säteilevää haaveitten maailmaa, jonka hän oli luonut itselleen. Ja ainahan hän voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti".
— Jumala on taivaassaan, ja silloin kyllä kaikki käy hyvin täällä maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.
End of Project Gutenberg's Annan nuoruusvuodet, by Lucy Maud Montgomery