— Osaan toki! Vaikka paremmin minulta käy pikkulasten hoitaminen. Minulla on ollut siihen niin hyvää harjaannusta. Mikä vahinko, ettei teillä täällä ole lapsia, joita saisin vaalia!
— En luule, että kaipaan useampia lapsia hoidettavakseni, kuin minulla jo on sitä lajia… Sinä olet aivan tarpeeksi. Mitä meidän on sinun suhteesi tehtävä, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Matthew on aivan yksinkertaisesti naurettava.
— Minun mielestäni hän on mainio, sanoi Anna moittivasti. — Hänellä on sydäntä, hänellä… Hänelle sain laverrella niin paljon kuin jaksoin — luulen melkein, että hän piti siitä. Heti kun näin hänet, ymmärsin, että hän on sukulaissielu.
— Te olette aika hupsuja molemmat, jos tarkoitat sitä sukulaissieluilla, tokaisi Marilla. — Niin, sinä voit pestä astiat. Älä säästä lämmintä vettä ja pyyhi kaikkia tarkoin. Minulla on yllin kyllin puuhaa nyt aamulla, sillä iltapäivällä minä ajan Valkorantaan puhumaan rouva Spencerin kanssa. Sinä saat tulla mukaan, niin saamme päättää, mitä sinulle tehdään. Kun olet saanut astiat pestyksi, saat mennä huoneeseesi ja korjata vuoteesi ja siistiä.
Anna pesi lasit ja porsliinit sangen näppärästi, josta Marilla, joka kiinteästi piti silmällä hänen liikehtimisiään, itse sai varmuuden. Hän osoittautui vähemmän taitavaksi vuoteen kuntoonpanossa, sillä hän ei ollut koskaan oppinut käsittelemään suurta höyhenpatjaa. Viimein hänen onnistui saada vuode jotakuinkin sileäksi ja säännölliseksi, ja päästäkseen hänestä eroon sanoi Marilla hänelle sitten, että hän sai mennä ulos ja huvitella omin päin päivälliseen asti.
Anna lensi ovelle hymyilevin kasvoin ja loistavin silmin. Mutta keskellä kynnystä hän pysähtyi, teki äkkiä kokokäänteen, tuli takaisin ja istuutui pöydän ääreen kasvoissa ilme, josta ihastus oli täydellisesti kadonnut.
— Kuinka nyt ovat asiat? kysyi Marilla.
— En uskalla mennä ulos, sanoi Anna, äänessä sama sävy kuin marttyyrilla, joka kieltäytyy kaikesta maallisesta ilosta. Ellen saa jäädä tänne, ei tietenkään hyödytä mitään, että pidän Vihervaarasta. Ja jos nyt menen ulos ja tutustun kaikkiin koivuihin ja kukkiin ja hedelmäpuihin ja puroon, niin en voi olla pitämättä niistä. Tämähän on kyllin vaikeata muutenkin, enkä tahdo tehdä sitä vielä pahemmaksi…
Tahdon niin hirveän mielelläni mennä ulos — on kuin kaikki huutaisi minulle: "Anna, Anna, tule ulos luoksemme! Anna, Anna, haluamme leikkitoveria!" — mutta varmaankin on parempi, etten mene. Mitäpä maksaa vaivaa pitää asioista, joista heti täytyy tempautua irti? Ja on niin vaikeata olla pitämättä muutamista asioista, eikö totta? Juuri siksi olen niin iloinen, kun luulin saavani asua täällä. Ajattelin, että minulla tulisi olemaan hirveän paljon sellaista, josta pitäisin… Nyt olen jo melkein tottunut siihen ajatukseen, että minun pitää täältä pois, mutta jos menen ulos, niin ehkä tämä tunnelma menee tiehensä ja alan taas surra… Mikä on tuon Kristuksen verenpisaran nimi, joka on ikkunalaudalla?
— Sitä sanotaan fuksiaksi.