— Oi ei, en tarkoita sellaista nimeä… Minä tarkoitan nimeä, jonka itse olette sille antanut — lempinimeä. Ettekö ole antanut sille nimeä? Saanko minä antaa sen sijaan?
Saanko sanoa sitä — odottakaahan — Silmieniloksi! Se on hieman pitkä, mutta se kelpaa sentään. Ah, antakaa minun sanoa sitä Silmieniloksi niin kauan kuin olen täällä!
— Kernaasti, kultaseni, minun puolestani… Mitä nyt sitten muka hyödyttää antaa nimi fuksialle?
— Kas, minä annan mielelläni lempinimiä kaikille — myös kukille. Ne tulevat silloin ikäänkuin inhimillisemmiksi… Kuinka te voitte tietää, ettei fuksiasta tunnu loukkaavalta aina ja alituisesti olla nimeltään vain fuksia? Te ette pitäisi siitä, että teitä aina sanottaisiin vain naiseksi, Silmienilo hän saa olla. Suurelle kirsikkapuulle päätyikkunani ulkopuolella annoin nimen heti aamulla. Nimitin sitä Lumikuningattareksi, siksi että se oli niin valkoinen. Se ei luonnollisestikaan aina ole kukkien peitossa kuten nyt, mutta kuitenkin…
— En ikipäivinäni ole kuullut enkä nähnyt mokomaa, jupisi Marilla ja pakeni kellariin hakemaan perunoita. — Hänessä on kuitenkin jotain erikoista — aivan kuten Matthew sanoi. Tapaan jo itseni tuumimassa, mitä hän kaikkina seuraavina päivinä vielä sanoneekaan… Hän kyllä lumoaa minutkin. Matthew'n hän on jo lumonnut. Katse, jonka hän minuun loi, sanoi kaiken, kun hän istui ja "tarkoitti" eilen illalla… Toivoisin, että hän olisi muiden miesten kaltainen ja puhuisi suunsa puhtaaksi. Silloin voisi hänelle vastata ja saada hänet kuuntelemaan järkisyitä. Mutta mihin ryhtyä mieheen nähden, joka vain katsoo.
Anna oli jälleen vaipunut mietteisiin, nojaten leukaa käsiinsä ja silmät kohotettuina pilviä kohti, kun Marilla palasi kellarikäynniltään. Marilla antoi hänen istua, kunnes päivällinen täsmälleen kello yhden aikaan oli pöydässä.
— Voin kai saada tamman ja kiesit iltapäivällä, Matthew? sanoi
Marilla.
Matthew nyökkäsi ja katsoi apeilla mielin Annaan. Marilla huomasi katseen ja sanoi kuivasti:
— Minä aion ajaa Valkorantaan ja tehdä selvän jutusta. Otan Annan mukaani, niin rouva Spencer saa pitää huolen siitä, että hänet heti lähetetään takaisin lastenkotiin. Minä panen kahvipannun paistinuuniin, ja vihreälle teevadille olen pannut piparkakkuja. Tulen kotiin ajoissa lypsämään lehmät.
Matthew vaikeni edelleen, ja Marillalle tuli sellainen tunne, että hän oli tuhlannut sanoja ja saarnoja turhanpäiten. Ei ole mitään vihaksipistävämpää kuin mies, joka ei tahdo vastata — ellei se ehkä ole nainen.