— En voi ymmärtää, miksi on juuri polvistuttava. Jos oikein haluaisin rukoilla, tiedän kyllä, kuinka menettelisin Menisin aivan yksinäni suurelle niitylle tai vielä mieluummin syvään, syvään metsään, ja sitten katsoisin ylös taivaaseen — ylös tuohon kauniiseen siniseen taivaaseen, joka ei näytä milloinkaan loppuvan… Ja silloin tuntisin rukouksen… No niin, nyt olen valmis. Mitä minä sanon?
Marilla tunsi olevansa pahemmassa pulassa kuin milloinkaan. Hän oli aikonut opettaa Annalle yksinkertaisen vanhan lastenrukouksen "Jumal' lasten ystävä". Mutta toisinaan hän, kuten jo olen maininnut, katseli asioita ja tapahtuma eräänlaiselta humoristiselta näkökannalta, ja siihen sisältyi myöskin, että hänellä oli aika hyvä arvostelukyky. Hänelle valkeni äkkiä, että tämä lapsellinen pikku rukous, tarkoitettu valkopukuisten pienokaisten kuiskattavaksi äidin polvella, ei ensinkään sopinut tälle kesakkoisille ja pitkäsääriselle olennolle, joka ei tuntenut eikä kaivannut Jumalan rakkautta, koska ei se ollut koskaan tullut hänen osakseen inhimillisen rakkauden välittämänä.
— Olet kyllin vanha osataksesi itse rukoilla Anna, sanoi hän viimein. — Kiitä nyt Jumalaa kaikesta siitä siunauksesta, jota olet saanut ja pyydä häneltä nöyrästi, mitä toivot itsellesi.
— Niin, koetan tehdä parhaani mukaan, sanoi Anna ja kätki kasvonsa Marillan polvelle. — Rakas taivaallinen isä — niin sanovat papit kirkossa, ja niin voi sanoa kaiketi myös kotioloissa, mitä? — pisti hän väliin ja kohotti silmänräpäykseksi päätään. — Rakas taivaallinen isä, kiitän sinua Suloisuuden valkeasta tiestä ja Tummasta, päilyvästä aallokosta ja Silmienilosta ja Lumikuningattaresta. Olen sinulle niistä niin äärettömän kiitollinen. Niin, siinä on kaikki siunaus, josta tällä hetkellä voin keksiä olevani velvollinen kiittämään… Mitä tulee niihin asioihin, joita toivon, niin on niitä niin monta, että vaatisi liiaksi aikaa luetella niitä… Mainitsen senvuoksi vain molemmat tärkeimmät. Ole niin kiltti, hyvä Jumala, ja anna minun jäädä Vihervaaralle, ja tee minut kauniiksi, tultuani suureksi. Suurimmalla kunnioituksella Anna Shirley. — Kas niin, eikö se ollut aika hyvä? kysyi hän innokkaasti kohottautuen. — Olisin tietenkin voinut valita joitakin kauniimpia lausetapoja, kun minulla vain olisi ollut hieman enemmän miettimisaikaa.
Marilla paran tunteita voi helpommin aavistaa kuin kuvata. Hänelle tuotti kuitenkin hiukan lohdutusta se tietoisuus, että tämä lievimmin sanoen omituinen rukous ei suinkaan johtunut Annan kunnioituksen puutteesta, vaan aivan yksinkertaisesti hengellisestä tietämättömyydestä. Hän kietoi peitteen hänen ympärilleen ja antoi itselleen lupauksen, että Anna huomispäivänä saisi oppia kunnollisen rukouksen. Hän oli juuri aikeissa poistua kynttilöineen huoneesta, kun Anna huusi hänet takaisin.
— Tulin juuri nyt ajatelleeksi jotain. Minun olisi pitänyt sanoa "amen" sen sijaan että sanoin "suurimmalla kunnioituksella" — niinhän pappikin sanoo kirkossa. Olin unohtanut sen, mutta ymmärsin, että rukous täytyy lopettaa jotenkuten juhlallisesti, ja sentähden päätin sen näillä sanoilla, jotka olen nähnyt eräässä kirjekaaviossa… Luuletteko sen haittaavan mitään?
— Ei, en luulisi, sanoi Marilla. — Nuku nyt kuten kiltti lapsi ainakin. Hyvää yötä.
— Tänä iltana voin sanoa hyvää yötä hyvällä omallatunnolla, sanoi
Anna ja vetäytyi suloisesti käppyrään patjojensa keskellä.
Marilla pyörsi takaisin keittiöön, paiskata rämäytti kynttiläjalan pöydälle ja katsahti Matthew'hin.
— Matthew Cuthbert, on todellakin aika jonkun ottaa tyttö hoteisiinsa ja opettaa hänelle ihmistapoja. Hänhän on melkein täydellinen pakana. Voitko uskoa, että hän ei koko elämäsään ole lukenut rukousta ennenkuin juuri äsken. Minä menen pappilaan huomispäivänä ja lainaan hänelle muutamia vihkoja Valonsäteitä — niin totta tosiaan teen. Ja sunnuntaikouluun hänen on mentävä niin pian kuin saan neuloneeksi hänelle vähän säädyllisiä vaatteita. Näyttääpä siltä kuin minulle tulisi puuhaa yllin kyllin… Niin, kultaseni, emme voi vaeltaa tämän maailman läpi kantamatta omaa osaamme huolista. Tähän saakka olen saanut viettää jokseenkin tasaista elämää, mutta nyt on minun vuoroni tullut, ja minun on kai kestettävä koetus nöyryydellä…