VIII.
ANNAN KASVATUS ALKAA.
Syistä, jotka hän itse parhaiten tiesi, ei Marilla kertonut Annalle ennenkuin seuraavana iltapäivänä, että hän saisi jäädä Vihervaaralle. Aamupäivän kuluessa hän antoi tytön toimitettavaksi eri askareita ja piti häntä tarkoin silmällä hänen puuhaillessaan. Puolipäivän aikaan hän oli päässyt selville, että Anna oli vireä ja tottelevainen, työhaluinen ja hyväoppinen. Hänen varsinaisena heikkoutenaan näytti olevan taipumus vaipua haaveiluihin kesken työn ja unohtaa kaikki mitä siihen kuului — kunnes nuhde tai joku onnettomuus säälimättä palautti hänet takaisin maan päälle.
Kun Anna oli pessyt päivällisastiat, tulla tupsahti hän äkkiä esiin ja asettui Marillaa vastapäätä, ilme ja katse kuten sillä, joka on valmistunut kuulemaan pahinta. Laiha pieni ruumis vapisi päästä jalkoihin, kasvot hehkuivat ja silmät olivat niin laajentuneet, että ne näyttivät melkein mustilta. Hän puristi kätensä lujasti ristiin ja sanoi rukoilevalla äänellä:
— Kiltti neiti Cuthbert, ettekö tahdo olla niin hyvä ja sanoa minulle, lähetättekö minut pois vai ette? Koko aamupäivän olen koettanut olla kärsivällinen, mutta nyt tunnen, etten voi kauempaa kestää tietämättömyyttä. Se on niin hirveä tunne. Olkaa niin kiltti ja sanokaa!
— Et ole huuhtonut pesurättiä kuumalla vedellä ja soodalla niinkuin käskin, vastasi tunteeton Marilla. — Mene tekemään se, Anna, ennenkuin tulet kysymyksinesi.
Anna meni ja teki kaikkea oikeutta pesurätille. Sitten hän palasi
Marillan luo ja suuntasi rukoilevat silmänsä hänen kasvoihinsa.
— No niin, sanoi Marilla, jonka oli mahdoton enää keksiä mitään tekosyytä lykätäkseen selityksen tuonnemmaksi, lienee parasta puhua siitä sinulle. Veljeni ja minä olemme päättäneet pitää sinut — luonnollisesti edellyttäen, että koetat käyttäytyä hyvin ja osoittautua kiitolliseksi. Mikä sinulle nyt tuli, lapsi kulta?
— Minä itken, sanoi Anna hämillään, mutta en ymmärrä, miksi… Olen niin iloinen kuin ihminen voi olla. Ah, iloinen ei ole lainkaan oikea sana… Iloinen olin Suloisuuden valkeasta tiestä ja kirsikankukista — mutta tämä! Oi, sehän on jotain paljon enemmän… Olen niin onnellinen. Koetan tulla niin kiltiksi… Siinä saan kyllä hikoilla, sillä rouva Thomas sanoi minulle usein, että olin niin parantumattoman häijy. Mutta kyllä koetan panna parastani, aina! En voi käsittää, miksi itkeä tihuutan!
— Luulen sen johtuvan siitä, että sinä alituisesti kiihdytät mieltäsi ajatuksillasi ja mietteilläsi, sanoi Marilla moittivalla äänellä. — Istu nyt tuolle tuolille ja koeta rauhoittua. Pelkään, että sinä aivan liian helposti sekä itket että naurat. Niin, sinä saat jäädä tänne ja me koetamme pitää sinusta huolta parhaamme mukaan. Sinun on käytävä koulua, mutta kesälupa alkaa jo parin viikon kuluttua, niin että ei maksa vaivaa sinun ryhtyä lukemiseen ennenkuin lukukausi alkaa jälleen syyskuussa.