— Miksi minä saan sanoa teitä? kysyi Anna. — Pitääkö minun aina sanoa teitä neiti Cuthbertiksi? Enkö saa sanoa teitä Marilla tädiksi?
— Ei toki — sano sinä minua vain aivan yksinkertaisesti Marillaksi.
En ole tottunut neidittelyihin, ja minua se vain vaivaisi.
— Tuntuu niin kauhean vähän kunnioittavalta sanoa vain Marilla, väitti tyttö.
— Siinä ei ole vaaraa, kun vain muuten puhuttelet minua kunnioittavasti. Kaikki Avonlean ihmiset, vanhat ja nuoret, sanovat minua Marillaksi paitsi pastori. Hän sanoo neiti Cuthbert — kun vain muistaa.
— Minusta olisi ollut niin hauskaa saada sanoa Marilla täti, sanoi Anna alakuloisesti. — Minulla ei koskaan ole ollut setää eikä tätiä eikä mitään muuta sukulaista — ei edes isoäitiä. Silloin minulla olisi sellainen tunne, että todella kuulun teihin… Enkö saisi sanoa teitä Marilla tädiksi?
— Et. Minä en ole tätisi, ja minä en välitä nimestä, jolla ei ole mitään tarkoitusta.
— Mutta voisimmehan kuvitella, että te olisitte tätini.
— Sinä ehkä kylläkin — mutta en minä! sanoi Marilla töykeästi.
— Ettekö koskaan kuvittele, että asiat ovat toisenlaisia kuin ne ovat? kysyi Anna ja levitti silmänsä selälleen.
— En.