Annan silmät olivat ihmettelyä täynnä.
— Oh, minä tunnen olevani niin kunnioittava… Vakuutan, etten tarkoittanut mitään muuta.
— Niin, toivon sitä. Mutta ei saa puhua noin vapaasti muutamista asioista… Ja vielä muuan asia, Anna, kun lähetän sinut hakemaan jotain, on sinun tultava heti takaisin se mukanasi eikä jäätävä seisomaan ja töllistelemään jonkun taulun eteen. Paina se mieleesi! Ota nyt kortti ja tule mukanani keittiöön. Istu tuonne nurkkaan ja opettele tuo rukous ulkoa.
Anna pystytti kortin omenankukkamukia vasten, jonka hän oli tuonut sisään koristaakseen sillä päivällispöydän — Marilla oli salavihkaa katsellut tuota puuhaa, mutta ei sanonut mitään — nojasi leukaansa käsiin ja tuijotti muutamia minutteja äänettömänä painettuihin sanoihin.
— Tästä minä pidän, sanoi hän viimein. — Se on kaunista. Olen kuullut sen ennen — kuulin johtajan kodin sunnuntaikoulussa kerran lukevan sen ääneen. Hänellä oli sellainen naukuva ääni ja se kuului niin surkealta. Olin varma siitä, että hänen mielestään rukoileminen oli jotain hyvin ikävää. — "Isä meidän, joka olet taivaassa, pyhitettäköön sinun nimesi." — Oi, sehän on kuin musiikkia. Kuinka iloinen olen, kun teidän mieleenne juolahti, että minä saisin oppia tämän, neiti — ei, Marilla.
— Lue sitten ja istu hiljaa, sanoi Marilla lyhyesti.
Anna siirsi omenankukkamaljakon niin lähelle itseään, että voi antaa hellän suudelman eräälle punaposkiselle nupulle, ja sitten hän lukea pänttäsi uutterasti neljänneksen minuttia.
— Marilla, kysyi hän sitten, luuletteko, että koskaan saan sydänystävää täällä Avonleassa.
— Saat mitä?
— Sydänystävää — oikein läheistä ystävää — sukulaissielua, jolle voin vuodattaa tunteeni… Sellaista olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa kohtaavani häntä. Mutta nyt on jo niin monta ihaninta unelmaani toteutunut, että ehkä tällekin käy samoin. Luuletteko ehkä niin?