— Diana Barry asuu ylhäällä Mäntymäellä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin hauska pikku tyttö, ja ehkä hän tulee sinun leikkitoveriksesi palattuaan kotiin, sillä nyt hän on käymässä tätinsä luona Carmodyssa. Mutta silloin saat pitää tarkoin varasi, kuinka käyttäydyt. Rouva Barry on hyvin ankara, tiedätkös. Hän ei tosiaankaan anna Dianansa leikkiä pikku tytön kanssa, joka ei ole kiltti ja hyvä.
Anna katseli Marillaan omenakukkien takaa innostuksesta tuikkivin silmin.
— Minkä näköinen Diana on? Hän ei kai liene punatukkainen? On tarpeeksi ikävää olla itse punatukkainen, enkä voisi sietää, että sydänystävänikin olisi sellainen.
— Diana on hyvin sievä pieni tyttö. Hänellä on mustat silmät, musta tukka ja ruusuiset posket. Hän on sitäpaitsi kiltti ja kunnollinen, ja se on parempaa kuin kauneus.
Marillalla oli alituisesti opettavainen ohje käsillä ja hän piti lujasti kiinni siitä, että jokainen kasvatettavaan lapseen kohdistettu lausunto oli sillä höystetty.
Mutta Anna puhalsi siekailematta opettavaisen puolen ilmaan ja piti kiinni vain niistä hurmaavista mahdollisuuksista, jotka avautuivat hänelle.
— On hauskaa, että hän on sievä! Kun ei itse voi olla kaunis — ja minun laitanihan on niin — niin tuottaa kuitenkin suurta iloa saada kaunis ystävätär. Asuessani rouva Thomasin luona oli hänellä lasiovilla varustettu kirjakaappi vierashuoneessaan. Siellä ei ollut kirjoja, vaan rouva Thomas säilytti siellä parhaat posliininsa ja hilloastiansa — kun hänellä oli hilloa, tietenkin… Toinen ovi oli lyöty rikki. Herra Thomas töytäsi siihen kyynärpäällään eräänä yönä ollessaan tavallista enemmän päissään. Mutta toinen oli eheä, ja minulla oli tapana kuvitella, että siinä oleva peilikuvani oli toinen pikku tyttö, joka asui siellä.
Annoin hänelle nimen Katie Maurice ja me olimme hyvin hyviä ystäviä. Voin seistä ja jutella hänen kanssaan tuntikausia varsinkin sunnuntaisin, ja uskoin hänelle kaikki. Katie oli ainoa iloni ja lohdutukseni. Meillä oli tapana kuvitella, että kirjakaappi oli lumottu ja että jos vain tietäisin taikasanan, voisin avata oven ja astua suoraan huoneeseen, jossa Katie Maurice asui — sen sijaan että joutuisin rouva Thomasin hilloastioiden ja lautaskasojen joukkoon. Sitten kuvittelin, että Katie Maurice otti minua kädestä ja vei minut ihmeelliseen paikkaan, täynnä kukkia ja auringonpaistetta ja keijukaisia, ja siellä me sitten asuimme onnellisina kaiken elinaikamme.
Muuttaessani rouva Hammondin luo surin niin hirveästi, kun minun täytyi erota Katie Mauricesta. Hän oli myöskin kauhean ikävissään, sen tiedän, sillä hän itki sanoessaan hyvästi ja suudellessaan minua lasioven läpi. Mutta vähän matkaa talosta virtaa ylös oli pitkulainen, viheriä laakso, ja siellä asui mitä kaunein kaiku. Se toisti jokaisen sanan, mikä lausuttiin, silloinkin kun puhuttiin mahdollisimman hiljaa. Silloin kuvittelin, että se oli pieni tyttö nimeltä Violetta, ja me olimme hyvin hyviä ystäviä, ja minä pidin hänestä melkein yhtä paljon kuin Katie Mauricesta — vaikka en aivan niin paljon… Lasten kotiin lähtöni edellisenä iltana sanoin hyvästi Violetalle, ja ah, — hänen hyvästinsä kuului myöskin niin surulliselta ja äänessä oli kyyneliä… Olin häneen niin kiintynyt, ettei minulla ollut sydäntä kuvitella uutta ystävätärtä lastenkodissa — ei muuten ollut helppoa kuvitella siellä mitään.
— Niin, tiedäppäs, yhtä hyvä niinkin, sanoi Marilla kuivasti. Minä en ensinkään suosi tuollaista. Näytät itse melkein uskovan mielikuvitusluomiisi. Olisi hyvä, jos saisit oikein elävän ystävän, jotta tulisi loppu tuolle siunatulle "kuvittelemiselle"… Mutta älä koskaan anna rouva Barryn kuulla sanaakaan Katie Mauricestasi tai Violetastasi, sillä silloin hän luulee, ettet ole viisas.