— Ah ei, en varmistikaan… En muuten voikaan puhua heistä kenen kanssa tahansa — heidän muistonsa on minulle liian kallis… Mutta arvelin, että Marillaa voisi huvittaa kuulla heistä vähäsen. Oh, katsokaahan — tuossahan tulla kompuroi suuri mehiläinen suoraan omenankukasta! Ajatelkaas, jos saisi asua omenankukassa! Saisi nukkua siinä tuulen tuuditellessa! Jos en olisi ihmislapsi, luulen, että haluaisin olla mehiläinen ja lennellä kukkien keskellä!
— Eilen halusit olla kalalokki, muistutti Marilla. — Minun mielestäni olet jokseenkin vaihtelevainen. Sanoin sinulle, että sinun pitäisi opetella Isämeidän eikä lörpötellä. Mutta näyttää olevan sula mahdottomuus sinulle lakata rupattelemasta, jos sinulla on joku, joka sinua kuuntelee. Mene sen vuoksi huoneeseesi ja lue siellä.
— Ah, osaan sen jo melkein kokonaan — minulla on vain viimeinen rivi jäljellä.
— Sitä parempi, mutta tee joka tapauksessa kuten sanoin. Mene kiltisti huoneeseesi ja opettele rukous kuin vettä valaen ja jää sinne, kunnes huudan sinua auttamaan minua teen pöytään panemisessa.
— Saanko ottaa mukaani omenankukat seuraksi? pyysi Anna.
— Ei tule kysymykseenkään, että saisit siellä liata paikkoja kukkinesi… Olisit voinut antaa niitten olla rauhassa puussa.
— Niin, epäröinkin hieman, ennenkuin taitoin ne, sanoi Anna. — Minusta ikäänkuin tuntui, että minun ei pitäisi lyhentää niiden suloista pikku elämää poimimalla ne — minä en tahtoisi joutua poimittavaksi, jos olisin omenankukka… Mutta kiusaus oli vastustamaton. Kuinka te menettelette, kun teitä kohtaa vastustamaton kiusaus?
— Anna, kuulitko, että käskin sinun mennä ylös huoneeseesi?
Anna huokasi, tallusteli ylös itäiseen vinttikamariin ja istuutui tuolille ikkunan ääreen.
— Kas niin — nyt osaan rukouksen… Opettelin viimeisen rivin rappusia noustessani. Nyt kuvittelen tämän huoneen täyteen kauniita esineitä, niin että täällä voi viihtyä… Lattiaa peittää pehmeä valkoinen samettimatto, jota helakat ruusut koristavat, ja ikkunoissa riippuu kirkasväriset uutimet. Seiniä verhoavat kulta- ja hopeakudoksiset kankaat. Huonekalut ovat mahonkia. En ole koskaan nähnyt mahonkia, mutta se kuuluu niin komealta. Tässä on leposohva, täynnä pehmeitä silkkipieluksia, helakoita ja sinisiä ja purppuranpunaisia ja kullankeltaisia, ja minä makaan mukavasti nojautuen sitä vasten. Näen oman kuvani muhkeassa, suuressa peilissä, joka riippuu seinällä. Olen pitkä ja komea, puettuna laahustavaan valkeaan pitsipukuun, helmiristi rinnalla ja helmiä hiuksissa. Tukkani on musta kuin yö, ja ihoni on kuin valkein norsunluu… Nimeni on lady Cordelia Fitzgerald… Ei, se ei kuulu oikein luonnolliselta…