Hän oli solminut ystävyysliiton lähteen kanssa alhaalla notkelmassa — tuon ihmeellisen syvän ja kylmän, kristallinkirkkaan lähteen. Sitä kehysti sileä punainen hiekkakivireunus, ja sen ympärillä oli aitaus suurista sanajaloista, joiden lehdet muistuttivat palmun lehtiä. Sen takaa vei puuporras yli puron.
Tämä porras johti Annan sipsuttavat jalat metsäiselle kukkulalle, jossa vallitsi alituinen hämärä suorarunkoisten, tiheässä kasvavien mäntyjen ja kuusien alla. Ainoat kukat, joita siellä kasvoi, olivat lukemattomat määrät viehättäviä kieloja, näitä Pohjois-Amerikan metsien kainoimpia ja viehkeimpiä kukkasia, sekä muutamat kalpeat, läpikuultavat tähtikukat, joita voi pitää viimevuotisten kukkien haamuina. Hienot hämähäkinverkot välähtelivät kuin hopealangat puiden välissä ja oli kuin mäntyjen oksat ja kävyt olisivat ystävällisesti supisseet ja sipisseet keskenään.
Kaikki nämä ihanat löytöretket tapahtuivat niinä hetkinä, jolloin hän sai vapautta leikkiäkseen, ja kotiin tultuaan hän kertoi Matthew'lle ja Marillalle silmät korvat täyteen kaikesta, mitä hän oli "löytänyt". Matthew ei suinkaan valittanut — kaukana siitä; hän kuunteli sanaa sanomatta, mutta kasvoilla oli tyytyväinen myhäily. Marilla antoi "lorujen" luistaa — kunnes hän huomasi, että hän oli tulemaisillaan liian huvitetuksi niistä. Silloin hän aina asetti sulun Annan puhetulvalle kursailematta käskemällä hänen pitää suunsa kiinni.
Anna oli ulkona keittiökasvitarhassa, kun Rakel rouva saapui. Hän kävellä köpötteli verkalleen omassa miellyttävässä tahdissaan mehevän ruohon yli, jonka kukkatertut keinuivat punaisessa ilta-auringossa. Kelpo rouva sai nyt mainion tilaisuuden kuvailla sairautensa kaikkia asteita, viipyen kaikissa tiloissa ja pistoksissa ja ruumiinlämmön vaihteluissa sellaisella ilmeisellä nautinnolla, että Marilla tuli vakuutetuksi siitä, että influensa tuo mukanaan oman palkintonsa. Kun kaikki yksityiskohdat oli tyhjennetty, ilmaisi Rakel rouva käyntinsä todellisen tarkoituksen.
— Olen kuullut mitä yllättävimpiä asioita sinusta ja Matthew'sta.
— Sinä et ole kuitenkaan voinut enemmän hämmästyä kuin minä itse, sanoi Marilla. — Mutta nyt olen jo jotakuinkin toipunut ensi hämmästyksestäni.
— Oli kovin ikävää, että tapahtui sellainen erehdys, sanoi Rakel rouva osaaottavasti. — Eikö käynyt päinsä lähettää häntä takaisin?
— Olisimme kai voineet sen tehdä, mutta emme välittäneet siitä. Matthew rupesi pitämään hänestä. Ja minun täytyy tunnustaa, että pidän hänestä oikein paljon, minä myös — vaikka hänellä luonnollisesti on virheensä. Hän on oikein elähyttänyt meitä — hän on terhakka ja rehti pikku tyttö.
Marilla sanoi tuntuvasti enemmän kuin oli ollut hänen tarkoituksensa alkaissaan, sillä hän luki ankaraa paheksunta Rakel rouvan kasvojen ilmeistä.
— Olet todellakin ottanut niskoillesi raskaan edesvastuun, sanoi mainittu rouva synkästi, varsinkin kun sinulla ei koskaan ole ollut mitään kokemusta lasten hoidosta. Voin arvata, ettet kai tiedä paljon hänestä ja hänen oikeasta mielenlaadustaan, eikä kukaan ihminen aavista, mikä tuollaisesta vieraasta penskasta aikaa myöten sukeutuu. Mutta en todellakaan tahdo saattaa mieltäsi masentumaan, pikku Marilla.