— Niin, sinä olet todellakin esiintynyt eduksesi, sen voin vakuuttaa… Rouva Lyndellä on kerrottavana kaunis juttu sinusta joka ikisessä talossa, jonne hän menee — ja hän tulee kertomaan sen, ole varma siitä! Oli hirveätä, että sinä noin kadotit kaiken itsehillintäkykysi, Anna.
— Mutta ajatelkaahan vain, miltä teistä tuntuisi, jos joku sanoisi teille suoraan vasten kasvoja, että te olette laiha ja ruma, rukoili Anna itkien.
Muuan vanha lapsuusmuisto sukelsi äkkiä Marillan mieleen. Hän oli ollut aivan pieni tyttö, kun hän kerran oli kuullut toisen tätinsä sanovan toiselle: "Mikä vahinko, että hän on tuollainen keltaisenkalpea pieni rumilas!" Marillalla oli takanaan viisikymmentä vuotta — ja pistos tuntui yhä.
— En tahdo väittää, että minun mielestäni rouva Lynde teki oikein sanoessaan niin kuin hän sanoi sinulle, Anna, myönsi hän leppeämmällä äänellä. — Rakel on liian suulas. Mutta se ei puolusta sellaista esiintymistä, johon sinä teit itsesi syypääksi. Hän oli vanhempi ihminen ja sitäpaitsi minun vieraani. Sinä olit epäkohtelias ja nenäkäs ja — tässä Marillan mieleen välähti onnellinen ajatus — sinä saat luvan mennä hänen luokseen ja sanoa olevasi hyvin pahoillasi siitä, että käyttäydyit niin pahoin häntä kohtaan, ja sitten saat pyytää häneltä anteeksi.
— Sitä en voi koskaan tehdä, sanoi Anna synkän päättäväisellä äänellä. — Saatte rangaista minua millä muulla tavalla tahdotte, Marilla. Saatte sulkea minut pimeään, kosteaan vankikomeroon, jossa sisiliskot ja käärmeet asustavat, ja antaa minulle vain vettä leipää ruuaksi, ja minä en valita… Mutta en voi pyytää anteeksi rouva Lyndeltä.
— Meillä ei ole tapana sulkea ihmisiä pimeisiin, kosteisiin vankikomeroihin, sanoi Marilla kuivasti, varsinkin kun sellaisia on Avonleassa peräti harvassa. Mutta rouva Lyndeltä sinun on pyydettävä anteeksi ja sen sinä teet, ja saat istua ylhäällä huoneessasi, kunnes sanot minulle, että olet siihen halukas.
— Silloin saan istua siellä koko ikäni, sanoi Anna vapisevin huulin, sillä en voi sanoa rouva Lyndelle olevani pahoillani siitä, että sanoin hänelle tuolla tavoin. Kuinka voisin? Minähän en ole pahoillani. Minua surettaa, että olen tuottanut teille mielipahaa, mutta olen iloinen siitä, että annoin hänen perinpohjin kuulla kunniansa. Oli hyvin hauskaa saada tehdä se. En voi sanoa olevani pahoillani, kun en kerta kaikkiaan ole.
Marilla nousi ylös lähteäkseen.
— Niin, silloin voin vain lisätä, että sinulla on yö miettiäksesi käytöstäsi ja tullaksesi parempaan mielentilaan. Lupasit koettaa olla hyvin kiltti tyttö, jos saisit jäädä tänne Vihervaaralle, mutta sen asian laita oli niin ja näin nyt iltapäivällä.
Ammuttuaan tämän kavalan nuolen meni Marilla keittiöön mieli huolten vallassa ja sielu kuohuksissa. Ja hän oli yhtä suuttunut itseensä kuin Annaankin, sillä niin pian kuin hän taas näki edessään pienen, pyylevän Rakel rouvan sanomattoman hämmästyneen naamataulun, tunsi hän suupieliensä nytkähtelevän ja hänessä heräsi mitä moitittavin halu purskahtaa nauruun.