Portaita ylös mennessään hän tunsi olevansa tuskastunut ja epävarma siitä, mitä hänen piti tehdä. Hän ei ollut niinkään vähän harmissaan ja suutuksissaan äskeisestä kohtauksesta. Mikä ääretön onnettomuus, että Annan juuri Rakel rouvan aikana piti päästää valloilleen kiivas luonteensa!… Ja yhtäkkiä teki Marilla sen oikeastaan sangen nolostuttavan havainnon, että hän tunsi enemmän nöyryytystä tästä tosiasiasta kuin surua itse luonteenvirheestä. Ja millä tavoin hän rankaisisi häntä? Ystävällinen vihjaus koivunvitsaan — jonka oivallisesta vaikutuksesta kaikki Rakel rouvan omat lapset olisivat voineet nousta ylös todistamaan — ei miellyttänyt Marillaa. Hän ei uskonut voivansa lyödä lasta. Ei, täytyi keksiä joku muu rangaistustapa, jotta Anna tulisi oikeaan käsitykseen siitä, kuinka raskaan rikoksen hän oli tehnyt.
Marilla tapasi Annan makaamassa suullaan vuoteella, katkerasti itkien ja täydellisesti unohtaen, että likaiset kengät jättävät jälkiä puhtaan valkoiselle peitteelle.
— Anna, sanoi hän, ei tylysti.
Ei vastausta.
— Anna — ankarammin — nouse heti ylös vuoteelta ja kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa.
Anna kompuroi alas vuoteelta ja istuutui jäykkäryhtisenä vieressä olevalle tuolille. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet ja hän katsoa tuijotti kiinteästi lattiaan.
— Niin, sinä olet käyttäytynyt kerrassaan kauniisti, Anna! Etkö häpeä itsesi vuoksi?
— Hänellä ei ollut mitään oikeutta sanoa minua rumaksi ja punatukkaiseksi, vastasi Anna uhitellen ja ynseästi.
— Sinulla ei myöskään ollut oikeutta raivostua ja puhua hänelle sillä tavoin kuin teit, Anna. Häpesin sinun tähtesi — niin, oikein häpesin. Toivoin sinun esiintyvän kilttinä ja kohteliaana rouva Lyndelle, ja sen sijaan sinä olet tuottanut minulle niin ääretöntä hämmästystä ja huolta. En ymmärrä, miksi sinä niin kauheasti panit pahaksesi sen, että rouva Lynde sanoi sinua laihaksi ja punatukkaiseksi. Siitähän olet itsekin niin usein puhunut.
— Niin, mutta on suuri ero siinä, lausuuko itse jonkun ajatuksen tai kuuleeko toisten ihmisten sen sanovan, sanoi Anna itku kurkussa. — Voihan kyllä itse tietää, että jokin asia on niin tai näin, mutta ei voi kuitenkaan olla toivomatta, etteivät muut ihmiset kiinnittäisi niin paljon huomiota siihen… Teidän mielestänne minulla tietenkin on hirveä luonne, mutta minä en mahtanut sille mitään. Kun hän sanoi tuolla tavoin ja katseli samalla minuun niin pilkallisesti, niin jokin sisässäni nousi ylös rintaani ja oli tukahuttamaisillaan minut. Minun täytyi hyökätä hänen kimppuunsa.