Hän tassutti varovasti yläkerran eteisen läpi ja seisoi useita minutteja itäisen vinttikamarin oven takana, ennenkuin hän sai kylliksi rohkeutta naputtaa siihen rystysillään ja sitten avata oven kurkistaakseen sisään.
Anna istui keltaisella tuolilla ikkunan edessä ja katseli surumielisesti ulos puutarhaan. Hän näytti kovin pieneltä ja onnettomalta, ja Matthew tunsi piston sydämessään. Hän sulki hiljaa oven ja meni varpaillaan hänen luokseen.
— Anna, hän kuiskasi, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan, miten on laitasi, typykkäiseni?
Anna hymyili laimeasti.
— Oh, oikein hyvin. Kuvittelen aika tavalla, ja sillä tavoin saa aina ajan paremmin kulumaan. Tietenkin on koko lailla yksinäistä. Mutta on kai vain hyvä tottua siihen ajoissa.
Anna hymyili jälleen kalpeata hymyään ajatellessaan edessään olevia pitkiä vuosia, jotka hänen pitäisi viettää suljettuna yksinäiseen koppiin.
Matthew muisti, että se, mitä hänellä oli sanottavaa, piti sanoa viipymättä, siltä varalta että Marilla palaisi odottamattoman aikaisin lehmien hausta.
— Kuulehan, pikku typykkä, eikö sinun mielestäsi olisi hyvä tehdä tuo, että pääsisit siitä? kuiskasi hän. — Sinun on kuitenkin pakko tehdä se, Anna, sillä Marilla tietää, mitä hän tahtoo, saat uskoa, ja hän ei koskaan peruuta, kun hän on jotain sanonut… Tee pois se, niin se on tehty.
— Tarkoitatteko, että minun tulee pyytää anteeksi rouva Lyndeltä?
— Niin — pyytää anteeksi, se on juuri oikea sana, sanoi Matthew. — Tee hänelle mieliksi, niin on kaikki taas hyvin — sitähän täytyy kylläkin koettaa tehdä tässä elämässä, näetkös.