— Tietysti voisin tehdä sen, kun pyydätte minua, sanoi Anna miettiväisesti. — Ja nyt voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani pahoillani, sillä pahoillani olen. Mutta en ollut sitä eilen illalla. Olin niin vihoissani… ja sitä kesti koko yön. Mutta aamulla se oli ohi. En ollut enää kiukkuinen? ja suuttunut — minulla oli vain sellainen ilkeä tunne, että olin ollut vihainen… Häpesin itseäni niin. Mutta en voinut mennä puhumaan siitä rouva Lyndelle. Se olisi ollut liian nöyryyttävää. Sentähden päätin mieluummin istua täällä koko elämäni ajan kuin tehdä niin… Mutta kuitenkin — teidän vuoksenne teen mitä hyvänsä — jos kovin sitä haluatte…
— Voit hyvin käsittää, että haluan… On niin kauhean yksinäistä tuolla alhaalla ilman sinua. Mene nyt alas ja anna kauniisti kättä ja pyydä anteeksi.
— Kai minun täytyy, sanoi Anna nöyrästi. — Niin pian kuin Marilla tulee sisään, sanon hänelle, että olen kulunut.
— Se on hyvä — tee vain niin, typykkäni. Mutta älä sano Marillalle, että minä olen sekaantunut asiaan, joka ei kuulu minulle…
— Villit hevosetkaan eivät voisi vetää salaisuuttani päivänvaloon, lupasi Anna juhlallisesti. Kuinka muuten villit hevoset menettelisivät vetääkseen jonkun salaisuuden päivänvaloon?
Mutta Matthew oli jo mennyt, melkein kauhistuneena hyvästä onnestaan. Hän laittautui vikkelästi hevoshaan takimaiseen osaan, jotta sisar ei aavistaisi, mitä hän oli toimittanut. Marilla itse sai kotiin tultuaan kokea miellyttävän yllätyksen kuullessaan valittavan äänen huutavan "Marilla" kaidepuun yli.
— No-o? sanoi hän ja meni eteiseen.
— Olen pahoillani, että suutuin ja käyttäydyin epäkohteliaasti, ja haluan mielelläni mennä pyytämään rouva Lyndeltä anteeksi.
— Sitä kelpaa kuulla. — Marillan juro ääni ei antanut lainkaan ilmi sitä helpotusta, jota hän tunsi. Hän oli kulkenut ja tuuminut, mihin maailmassa hän ryhtysi, ellei Anna myöntyisi. — Haen sinut mukaani, kun olen lypsänyt.
Lypsyn jälkeen nähtiin siis Marillan kulkevan nuoren neitinsä kanssa maantietä alas, edellinen suorana ja voitonriemuisena, jälkimäinen painunein päin ja surkein ilmein. Mutta hetkisen kuluttua Annan murhemieli katosi kuin taikaiskusta. Hän kohotti päätään ja sipsutti eteenpäin kevein askelin; katseensa hän piti suunnattuna auringonlaskuun, ja koko hänen olemuksensa oli ikäänkuin eräänlaisen hillityn iloisuuden vahassa.