— Rukousten lukeminen ei ole aivan samaa kuin rukoileminen, sanoi Anna miettivästi. — Nyt minä kuvittelen olevani tuuli, joka puhaltaa tuolla ylhäällä puunlatvoissa. Kun kyllästyn puihin, leyhkin hiljaa sananjalkojen parissa — sitten lennän rouva Lynden puutarhaan ja annan hänen kukkiensa tanssia — hiljaa ja somasti, niin etteivät lehdet putoile niistä… Sitten mennä viiletän apilaniitylle, ja sitten puhallan yli Tumman, päilyvän aallokon ja synnytän siinä pieniä väreileviä laineita. Oi, kuinka paljon hauskaa tuuli voi keksiä!… Mutta nyt en enää lörpöttele, Marilla.
No Jumalan kiitos siitä, sanoi Marilla huoahtaen helpotuksesta.
XI.
ANNAN KOKEMUKSET PYHÄKOULUSSA.
— No, miltä sinusta nämä näyttävät? sanoi Marilla.
Anna oli ylhäällä vinttikamarissa ja katseli juhlallisena kolmea uutta pukua, jotka olivat levällään vuoteella. Yksi oli nuuskanväristä, keltapilkkuista liinakangasta; Marilla oli ostanut kankaan edellisenä kesänä kuljeksivalta kaupustelijalta, koska se näytti voivan "pitää puoliaan". Toinen oli musta- ja valkoruutuista satiinia, jonka hän talven kuluessa oli sattunut saamaan käsiinsä "pakan päänä", ja kolmas oli tehty kankeasta, painetusta puuvillakankaasta, joka vivahti sinertävään, ja jonka hän samalla viikolla oli ostanut eräästä loppuunmyynnistä Carmodyssä.
Marilla oli itse ne ommellut, ja ne olivat kaikki tehdyt saman mallin mukaan — suora ja sileä hame, ommeltu kiinni suoraan ja sileään puseroon, josta pisti ulos kaksi hihaa, niin pinkeitä kuin pari hihoja voi olla.
— Kuvittelen pitäväni niistä, sanoi Anna hyvin levollisesti.
— Kuvittele sitä ja kuvittele tätä! sanoi Marilla suuttuneena. —
Näen kyllä, ettet pidä puvuista. Mikä vika niissä on, jos saan kysyä?
Eivätkö ne ole siistejä ja sieviä ja ihka uusia?
— Kyllä.