Näiden ah- ja oi-huudahdusten jälkeen Anna heittäytyi Marillan kaulaan ja suuteli ihastuneena hänen sisäänpainuneita poskiaan. Ensi kertaa koko Marillan elämässä lapsenhuulet koskettivat vapaaehtoisesti hänen kasvojaan. Jälleen häntä värähdytti jokin samalla kertaa outo ja suloinen tunne… Salaa hän piti paljonkin Annan äkillisestä hyväilynpuuskasta — mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän sanoi sangen yrmeästi:
— Kas niin, nyt se saa riittää… Näen mieluummin sinun tekevän, mitä sinulle käsketään. Mitä sitten tulee ruuanlaittoon, niin aion opettaa sinulle ensi alkeet jonakuna päivänä. Mutta sinä olet niin ajattelematon ja huimapäinen, Anna, että olen tahtonut odottaa nähdäkseni, etkö ensin vähän talttuisi, ennenkuin alotan. Sinun on pidettävä ajatuksesi kurissa, jos seisot hellan ääressä, eikä käy päinsä vaipua haaveiluihin, kun on vatkattava pannukakkua. Hae nyt tilkkumattosi esiin ja valmista ruutusi, ennenkuin teeaika tulee.
— Minä en pidä tilkkumatosta, sanoi Anna nyrpeänä, hakiessaan esille työkorinsa ja istuutuessaan huoahtaen punaisen ja valkoisenkirjavan kangastilkkukasan eteen. Jokin ompelulaji voisi kyllä olla hauskaa, mutta tämä on hirmuisen yksitoikkoista. Ruutu liitetään ruutuun, mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ei koskaan päästäisi mihinkään. Toivoisin ajan rientävän yhtä nopeasti ruutuja yhteen ommellessa kuin Dianan kanssa leikkiessä. Saatte uskoa, Marilla, että meillä on hauskaa päivisin!… Minun asiani on enimmäkseen keksiä, mitä teemme, mutta sen teen niin sydämen halusta. Diana on niin kauhean kiltti ja mainio kaikessa muussa. Tiedättehän tuon pienen maakaistaleen toisella puolen puroa, joka virtaa meidän ja Dianan isän maitten välillä? Se kuuluu pyhäkoulun johtajalle, ja yhdessä kulmassa on valkeitten koivujen muodostama pieni piiri — romanttisin paikka, mitä ajatella voi, Marilla. Siellä on Dianan ja minun leikkitupa. Me sanomme sitä Satakielenpesäksi. Eikö se olekin runollinen nimi? Makasin hereillä ja mietin koko yön, ennenkuin keksin sen. Sitten, juuri kun minun piti nukkua, se välähti kuin iskettynä. Diana hurmaantui kuullessaan sen. Siellä on niin monta sievää laululintua puissa yltympäriinsä.
Olemme järjestäneet talomme hienosti, sen saatte uskoa, Marilla. Teidän pitää tulla katsomaan sitä — eikö niin? Meillä on suuria mukulakiviä, aivan sammalten peittämiä, tuoleina, ja lautoja, jotka on asetettu puusta puuhun hyllyjen asemasta. Ja niillä on meidän koko pöytäkalustomme. Siihen kuuluu tietysti vain kokoonhaalittuja posliininpalasia, mutta onhan maailman helpoin asia kuvitella niiden olevan lautasia ja vateja. Siellä on muuan kulhon kappale, joka on koristettu punaisilla ja keltaisilla kukilla ja on erikoisen kaunis. Se on meidän vierashuoneessamme, ja siellä on meillä myöskin keijukaisten kuvastin. Diana on löytänyt sen heidän kanakoppinsa takaa. Se on aivan täynnä sateenkaaria — loistaa ja välkehtii niin kauniisti — ja Dianan äiti sanoi, että se on kuulunut kattolamppuun, joka heillä kerran on ollut. Mutta me kuvittelemme, että keijukaiset kadottivat sen kerran, kun he pitivät pitoja, jonka vuoksi nimitämme sitä keijukaisten kuvastimeksi.
Matthew on luvannut tehdä meille pöydän. Pientä pyöreätä lampea herra Barryn haassa me nimitämme Kirkassilmäksi. Siellä olen istunut ja lukenut kirjaa, jonka Diana on minulle lainannut. Se oli hyvin jännittävä kirja, Marilla. Siinä oli viisi kosijaa, jotka kilpailivat hänen kädestään — sankarittaren… Minä olisin iloinen, kun minulla olisi edes yksi. Hän oli hyvin kaunis, ja hän sai kestää suuria koettelemuksia. Niin pian kuin hänelle jotain sattui, niin hän pyörtyi… Olisi hauskaa osata pyörtyä, eikö totta, Marilla? Se olisi niin mielenkiintoista… Mutta minä olen kauhean terve, vaikka olen niin laiha. Luulen muuten, että olen alkanut lihoa, vai kuinka? Joka ikinen aamu noustessani ylös katselen kyynärpäitäni nähdäkseni eikö sinne ilmesty kuoppia.
Diana saa piakkoin uuden puvun — siihen laitetaan puolilyhyet hihat. Sen hän panee ylleen huviretkelle. Ah kunpa vain olisi kaunis ilma ensi keskiviikkona! En luule että kykenisin kestämään sitä surua, että jotain tapahtuisi, mikä estäisi minua tulemasta mukaan huviretkelle. Tietysti eläisin sen jälkeenkin — mutta surisin hirveästi… Ajatelkaas, he soutelevat veneissä Tummalla, päilyvällä aallokolla, ja siellä on jäätelöä — siitähän olen jo puhunut. En ole koskaan maistanut jäätelöä. Diana koetti selittää, minkälaista se on, mutta jäätelö kuulunee niihin asioihin, joista ei voi saada edes mielikuvaa…
— Anna, olen katsonut kelloon, ja sinä olet nyt laverrellut kymmenen minuttia, sanoi Marilla. — Nyt olisi tosiaankin huvittavaa nähdä, osaatko vaieta yhtä kauan.
Anna vaikeni — melkein yhtä kauan. Mutta jälellä olevat viikon päivät: hän puhui huviretkestä, ajatteli huviretkeä ja uneksi huviretkestä.' Lauantaina satoi, ja hän joutui vähitellen niin järjettömän tuskan valtaan siitä, että sadetta kestäisi keskiviikkoon asti, että Marilla antoi hänen ommella ylimääräisen ruudun tilkkumattoon rauhoittaakseen hänen hermojaan.
Sunnuntaina kirkosta palatessa uskoi Anna Marillalle, että koko hänen ruumiinsa oli käynyt kylmäksi mielenliikutuksesta, kun pastori kuulutti huviretken saarnastuolista.
— Oi, kuinka selkäpiitäni karmi, Marilla! Ennenkuin silloin en todella voinut uskoa, että huviretkestä todella tulisi totta. Olin niin peloissani, että olin vain kuvitellut kaikki tyyni. Mutta kun pastori sanoo saarnastuolista jonkun asian, niin on kait pakko se uskoa.