— Sinä syvennyt aivan liiaksi siihen, mikä kulloinkin askarruttaa mielikuvitustasi, Anna, sanoi Marilla huoaten. — Pelkään, että saat nähdä monen toiveesi murskautuvan myöhemmin elämässäsi.
— Ah, Marilla, puolet huvistahan on siinä, että saa iloita jostain asiasta etukäteen! huudahti Anna. — Voihan sattua ettei saakaan itse asiaa, mutta eihän mikään voi estää halajamasta ja toivomasta sitä! Rouva Lyndellä on tapana sanoa: "Autuaita ovat ne, jotka eivät odota mitään, sillä he eivät pety." Mutta minun mielestäni olisi pahempi olla odottamatta mitään kuin pettyä.
Marillalla oli kuten tavallisesti ametistirintaneulansa kirkossa. Hän piti sitä aina kirkossa. Hän olisi pitänyt eräänlaisena pyhänhäpäisynä sen kotiin jättämistä — yhtä anteeksiantamattomana kuin jos hän olisi unohtanut Uuden testamenttinsa tai kolehtirahan.
Tämä ametistirintaneula oli Marillan arvokkain omaisuus. Eräs merimies-setä oli lahjoittanut sen hänen äidilleen, joka vuorostaan oli lahjoittanut sen Marillalle. Se oli vanhanaikuinen, pitkulainen rintaneula, joka sisälsi erittäin kauniiden ametistien kehystämän kiharan äidin tukasta. Marillalla oli liian vähän jalokivientuntemusta ymmärtääkseen, kuinka hienoja ametistit itse asiassa olivat, mutta hän piti niitä hyvin aistikkaina ja tiesi varsin hyvin, kuinka kauniisti niiden sinipunerva hohde erottautui kaulan luona ruskeata silkkileninkiä vasten, vaikkei hän voinutkaan nähdä itse neulaa.
Annan oli vallannut mitä voimakkain ihailu, kun hän näki koristeen ensi kerran.
— Oi, Marilla, sepä oli oikein hienonhieno rintaneula… En käsitä, kuinka voitte seurata saarnaa ja rukouksia, kun teillä on se rinnassanne. Minä en voisi — se on varmaa. Ah, kuinka ihastuttavia ametistit ovat — juuri sellaisiksi olen kuvitellut timantteja. Kauan sitten, ennenkuin koskaan olin nähnyt timanttia, luin niistä ja koetin kuvitella niitä ajatuksissani. Luulin, että ne olivat purppuranpunaisia ja loistivat katonrajassa jossain pimeässä huoneessa… Eräänä päivänä sain nähdä oikean timantin sormuksessa — mutta nolostuin niin, että itkin… Tietysti se oli sievä, mutta se ei ollut lähimainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Saanko pitää neulaa kädessäni pikku, pikkuruikkusen, Marilla? Eivätköhän ametistit voisi olla hyvien orvokkien sieluja…
XIV.
ANNAN TUNNUSTUS.
Huviretken edellisenä maanantai-iltana Marilla tuli alas huoneestaan ylen huolestuneen näköisenä.
— Anna, sanoi hän nuorelle keittiöapulaiselleen, joka silpoi herneitä puhtaaksi pestyllä pöydällä ja lauloi "Nelly kori käsivarrellaan" sellaisella ponnella ja ilmehikkyydellä, että Dianan opetus pääsi täyteen kunniaan — oletko nähnyt ametistineulaani? Luulin pistäneeni sen neulatyynyyni tullessani eilen kotiin kirkosta, mutta en voi löytää sitä mistään.