— Minä — minä näin sen nyt iltapäivällä, kun te olitte Suojelusyhdistyksessä, sanoi Anna, hieman venyttäen. — Kuljin teidän ovenne ohi, ja silloin näin neulatyynyn ja menin sisään ja katselin sitä hiukkasen.
— Koskitko siihen? sanoi Marilla ankarasti.
— Ky-yllä, myönsi Anna, otin sen irti ja kiinnitin rintaani, nähdäkseni, miltä se näyttäisi.
— Se sinun olisi pitänyt jättää tekemättä — pienet tytöt eivät saa koskea toisten tavaroihin. Ensinnäkään sinulla ei ollut mitään tekemistä minun huoneessani, ja edelleen sinun ei koskaan olisi pitänyt koskea neulaan, joka ei ollut omasi. Mitä sinä sillä teit?
— Ah, panin sen takaisin piirongille! Se ei ollut puoltakaan minuttia rinnassani. Ei ikimaailmassa ollut tarkoitukseni tehdä mitään pahaa. En ajatellut voivan olla mitään pahaa siinä, että menin sisään ja koettelin neulaa, mutta näen nyt, että oli niin, enkä enää koskaan tee sillä tavoin. Niin paljon toki osaan pitää vaaria itsestäni, etten koskaan tee kahta kertaa samaa pahaa.
— Et pannut sitä takaisin, sanoi Marilla. — Neulaa ei ole missään piirongilla. Olet kaiketi ottanut sen ulos mukaasi, Anna?
— Ei, kyllä panin sen takaisin, sanoi Anna nopeasti — vähän nenäkkäästi Marillan mielestä. — En muista tarkalleen, kiinnitinkö sen neulatyynyyn vai paninko sen posliinivatiin. Mutta varmaa on, etten vienyt sitä pois.
— Menen vielä kerran katsomaan, sanoi Marilla, päättäen olla oikeudenmukainen. — Jos panit neulan takaisin, on se kai siinä vielä. Jos se ei ole siellä, niin tiedän, ettet tehnyt niin — senhän jokainen voi ymmärtää.
Marilla meni huoneeseensa ja etsi perinpohjin, ei ainoastaan piirongilta, vaan jokaisesta muustakin paikasta, jonne hän voi otaksua neulan mahdollisesti voineen eksyä. Se oli ja pysyi hukassa, ja hän palasi keittiöön.
— Anna, neula on poissa. Sinä olet itse myöntänyt, että sinulla on se viimeksi ollut käsissäsi. Mitä olet tehnyt sillä? Sano heti minulle totuus! Oletko vienyt sen ulos ja kadottanut sen?