— Ei, en ole sitä tehnyt, sanoi Anna juhlallisesti ja kohtasi avoimesti Marillan vihastuneen katseen. — En koskaan vienyt neulaa ulos huoneestanne, ja se on totuus vaikkapa minut vietäisiin mestauslavalle — vaikka en oikein tiedä, mikä mestauslava on. Siinä kuulette, Marilla.
Annan "siinä kuulette" oli tarkoitettu vain korostamaan hänen vakuutustaan, mutta Marilla piti sanoja uhman ilmaisuna.
— Luulenpa, että pidät minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän terävästi. — Olen varma siitä. Älä sano enää mitään, ennenkuin olet valmis sanomaan minulle koko totuuden. Mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä, kunnes olet halukas tunnustamaan.
— Otanko herneet mukaani? kysyi Anna nöyrästi.
— Ei, siivin ne itse. Tee kuten sanoin!
Kun Anna oli poistunut, kulki Marilla ympäri ja toimitti ilta-askareitaan sangen huolestuneessa mielentilassa. Hän oli pahoillaan kallisarvoisesta neulastaan. Mitähän, jos tyttö olisi hukannut sen?… Ja kuinka ilkeä hän oli kieltäessään ottaneensa sen, koska oli kerran selvää, että hänen oli täytynyt se tehdä. Ja valehdella niin viattoman näköisenä!
— En tiedä, mutta olisin antanut tapahtua mitä tahansa ennemmin kuin juuri tämän, ajatteli Marilla ja silpi hermostuneena herneenpalkojaan. — Tietenkään hän ei ole ottanut sitä varastaakseen tavallisessa mielessä. Mutta hän on ottanut sen leikkiäkseen sillä tai "kuvitellakseen" jotain, kuten hänellä aina on tapana… Hänen on täytynyt se ottaa, se on päivänselvää, sillä huoneessa ei ole ollut yhtään elävää sielua paitsi hän, kunnes minä menin sinne illalla. Neula on poissa, siitä ei ole epäilystäkään. Hän on kai kadottanut sen jollain tavoin eikä uskalla nyt tunnustaa sitä rangaistuksen pelosta. On kauheata ajatella, että hän valehtelee. Se on paljon pahempaa kuin kiivas luonne. Tuntuu epämiellyttävältä ajatella, että omassa talossa on henkilö, johon ei voi luottaa… Teeskennellä ja valehdella — sitä hän näyttää osaavan. Vakuutan, että olen enemmän pahoillani siitä kuin koko, rintaneulasta. Jos hän vain olisi sanonut minulle totuuden, ei koko juttu surettaisi minua niin suuresti.
Marilla meni illan kuluessa aina tuon tuostakin huoneeseensa ja etsiskeli neulaa, mutta tuloksetta. Iltakäynti itäisessä vinttikamarissa hyödytti yhtä vähän. Anna kielsi yhä edelleen, että hän tiesi mitään neulasta, mutta Marilla tuli vain sitä enemmän vakuutetuksi siitä, että hän tiesi.
Seuraavana aamuna hän kertoi asian Matthew'lle. Tämä pahastui ja hämmästyi; hän ei heti voinut kadottaa luottoaan Anna, mutta hän myönsi, että ulkonaiset seikat näyttivät olevan häntä vastaan.
— Oletko Varma siitä, ettei se ole pudonnut piirongin taakse? oli ainoa, mitä huomautettavaa hän keksi.