— Olen siirtänyt piirongin pois seinän vierestä ja vetänyt laatikot ulos ja katsonut jokaikiseen soppeen, vastasi Marilla suurella varmuudella. — Rintaneula on poissa, ja tyttö on ottanut sen ja valehdellut kaupan päälle. Se on totuus, Matthew, ja alaston ja ruma se on, mutta teemme kai viisaimmin katsoessamme sitä suoraan kasvoihin.
— No, miten nyt aiot menetellä? kysyi Matthew avuttomasti.
Salaa oli hän kiitollinen siitä, että Marillan tehtävänä, eikä hänen, oli selvittää tämä sotkuinen vyyhti. Hän ei tuntenut pienintäkään halua tarjota apuaan.
— Hän saa istua huoneessaan, kunnes hän tunnustaa, sanoi Marilla yrmeästi, ajatellessaan sitä suotuisaa tulosta, mikä tällä menetelmällä oli ollut eräässä edellisessä tapauksessa. — Sittenhän saamme nähdä. Voisimme ehkä löytää neulan, jos hän vain tahtoisi sanoa, minne hän on sen hukannut. Joka tapauksessa meidän täytyy rangaista häntä ankarasti, Matthew?
— Niin, sen saat sinä ottaa huoleksesi, sanoi Matthew ja kurkotti ottaakseen hattunsa. — Muista, että minä olen ulkopuolella. Olet itse kieltäytynyt kaikesta avusta minun puoleltani.
Marilla tunsi olevansa kaikkien hylkäämä. Hän ei voinut mennä edes rouva Lynden luo kysymään hänen neuvoaan.
Hän kapusi ylös vinttikamariin kasvot hyvin vakavina ja tuli alas kasvot vielä vakavampina. Anna oli yhä yhtä paatunut. Hän väitti kuten ennenkin, ettei hän ollut ottanut neulaa. Tyttö oli ilmeisesti itkenyt, ja Marilla tunsi säälin pistoksen, jonka hän kuitenkin heti tukahutti.
— Saat istua huoneessa, kunnes tunnustat — tiedä se, sanoi hän.
— Mutta huviretki on huomenna, Marilla, huudahti Anna. — Ettehän toki estäne minua pääsemästä sinne mukaan, vai mitä? Laskettehan minut ulos vain siksi iltapäiväksi? Sitten istun ilolla täällä ylhäällä niin kauan kuin haluatte. Mutta ah — huviretkelle minun täytyy päästä mukaan.
— Et mene millekään huviretkelle tai mihinkään muuallekaan ennenkuin olet tunnustanut, Anna.