— Oi, Marilla, läähätti Anna.
Mutta Marilla meni tiehensä ja sulki oven.
Keskiviikkoaamu koitti niin aurinkoisena ja kirkkaana, ikäänkuin se olisi nimenomaan tilattu huviretkeä varten. Linnut lauloivat Vihervaaran ympärillä; korkeat valkoiset liljat ulkona puutarhassa henkivät ilmaan tuoksuaan, joka leyhki sisään ovista ja ikkunoista. Alhaalla notkelmassa koivut viittoivat ja huojuivat, ikäänkuin odottaen Annan tavallista aamutervehdystä itäisen vinttikamarin ikkunasta.
Mutta Anna ei ollut ikkunan ääressä. Kun Marilla kantoi aamiaistarjottimen hänelle, tapasi hän tytön istumassa aivan juhlallisena vuoteessaan, kalpeana ja päättäväisenä, kokoonpuristetuin huulin ja kuumeenhohtoisin silmin.
— Marilla, nyt minä tunnustan.
— No, viimeinkin! — Hänen menettelytapansa oli taaskin onnistunut, mutta kuinka olikaan, ei tämä tosiasia tuottanut hänelle mitään iloa. — No, annapas kuulua, mitä sinulla on tunnustettavaa, Anna?
— Otin ametistineulan, sanoi Anna sellaisella äänellä, kuin olisi hän kertonut ulkoläksyä. — Otin sen juuri kuten sanoitte… Tarkoitukseni ei ollut ottaa sitä mennessäni sisään. Mutta se näytti niin kauniilta, Marilla, kun kiinnitin sen rintaani, että minut valtasi vastustamaton kiusaus. Ajattelin, kuinka ihastuttavan hauskaa olisi viedä se Satakielenpesään ja kuvitella, että olisin lady Cordelia Fitzgerald. Minun olisi niin paljon helpompi kuvitella olevani lady Cordelia, jos minulla olisi oikea ametistineula rinnassani… Diana ja minä olemme laittaneet kaulanauhan pihlajanmarjoista, mutta mitä pihlajanmarjat ovat ametisteihin verrattuina?… Sentähden otin rintaneulan. Luulin ehtiväni panemaan sen takaisin, ennenkuin te tulitte kotiin. Sitten menin ulos. Kun menin porrasta pitkin Tumman, päilyvän aallokon yli, otin neulan rinnastani vilkaistakseni taas siihen hieman. Oi, kuinka se säkenöi auringonpaisteessa! Sitten kumarruin eteenpäin käsipuun yli ja silloin — silloin se luiskahti kädestäni ja putosi alas ja vaipui ainaiseksi Tummaan, päilyvään aallokkoon… Kas niin, nyt olen tunnustanut parhaani mukaan, Marilla.
Marilla tunsi jälleen vihan kuohahtavan sisässään. Tyttöletukka oli luvattomasti ottanut ja kaupanpäälliseksi vielä hukannut hänen kallisarvoisen ametistineulansa, ja siinä hän nyt istui ja kertoi, kuinka kaikki kävi sen joutuessa hukkaan — osoittamatta pienintäkään murheen tai katumuksen merkkiä.
— Anna, tämä on kauheata, sanoi hän koettaen puhua tyynesti. —
Sinä olet ilkein tyttö, josta koskaan olen kuullut puhuttavan.
— Niin, varmaankin olen sellainen, myönsi Anna tyynesti. — Ja tiedän saavani rangaistuksen. Siihenhän Marilla on pakotettu… Mutta emmekö voi tehdä sitä nyt heti, niin se on suoritettu, ennenkuin lähden huviretkelle?