— Huviretkelle, kiitän kauniisti! Älä luulekaan, että lähdet millekään huviretkelle. Se saa olla rangaistuksesi, mutta se ei ole puoleksikaan niin ankara kuin oikeudenmukaisesti olisit ansainnut.
— Enkö saa mennä mukaan huviretkelle? — Anna ryntäsi ylös ja tarttui kiivaasti Marillan käteen. — Mutta senhän lupasitte minulle. Oi, Marilla, minun täytyy päästä mukaan huviretkelle! Juuri siksihän tunnustin! Rangaiskaa minua millä muulla tavoin tahansa, mutta ei näin! Oi, kiltti, kulta Marilla, antakaa minun päästä mukaan huviretkelle! Ajatelkaa jäätelöä! Kuka tietää, tokko minulle enää milloinkaan tarjotaan maistettavaksi jäätelöä?
Marilla irroittautui kivikovalla päättäväisyydellä rukoilevista käsistä.
— Rukoileminen ei maksa vaivaa, Anna. Sinä jäät pois huviretkeltä ja siinä piste. Ei, ei sanaakaan!
Anna ymmärsi, että Marilla oli taipumaton. Hän löi kätensä yhteen, päästi läpitunkevan parkaisun ja heittäytyi päätäpahkaa vuoteelle, itkien ja vääntelehtien hurjassa epätoivon puuskassa.
— Luulen, että tyttö menettää järkensä! huudahti Marilla ja kiiruhti ulos huoneesta. — Hänhän käyttäytyi aivan kuin mielipuoli. Ellei hän ole hullu, niin on hän perin ilkeä ja turmeltunut. Hohoi-jaa — mitähän, jos Rakel sittenkin olisi oikeassa?
Se oli mitä murheellisin aamupäivä. Marilla raatoi seitsemän edestä ja pesi eteisenlattian ja maitokamarin hyllyt, kun hän ei voinut keksiä mitään muuta tekemistä. Eivät hyllyt eivätkä lattiat olleet sen tarpeessa — mutta Marilla teki sen. Sitten hän meni ulos ja haravoi pihan.
Kun päivällinen oli valmis, meni hän portaille ja huusi Annaa.
Kyynelistä märät kasvot katsoivat murheellisina alas käsipuun yli.
— Tule alas syömään päivällistä, Anna!
— En halua mitään päivällistä, Marilla, sanoi Anna nyyhkyttäen. — En kuitenkaan voisi syödä mitään. Sydämeni on murtunut. Marilla on sen murtanut, ja kerran vielä tulette kärsimään omantunnonvaivoja siitä, mutta minä annan teille anteeksi. Sen teen… Mutta syödä en voi, kaikkein vähiten keitettyä kinkkua ja vihreitä herneitä… Sellainen vahva ruoka on niin vasten luontoa, kun on niin murheellinen kuin minä.