Marilla meni neuvottomana takaisin keittiöön ja purki harminsa ja suuttumuksensa Matthew veljelleen, jota raateli ristiriita hänen oikeudentuntonsa ja Annaa kohtaan tuntemansa osanoton välillä, ja joka siksi juuri nyt oli ylen onneton.
— Niin, kultaseni, on selvää, ettei hänen koskaan olisi pitänyt ottaa rintaneulaa ja sitten viime hetkeen saakka kieltää sitä, myönsi hän synkästi tuijottaen lautaseensa, jolla oli keitettyä, savustettua kinkkua ja hernemuhennosta. Hän, kuten Annakin, tuntui pitävän tätä ruokaa vähän sopivana voimakkaille mielenliikutuksille. — Mutta hänhän on vielä lapsi, jos oikein asiaa ajatellaan… Etkö sentään ajattele, että on sydämetöntä pidättää häntä huviretkeltä, kun hän nyt on niin iloinnut siitä?
— Saanenpa sanoa, että sinä haastelet perin merkillisesti. Minun mielestäni olen antanut hänen päästä aivan liian helpolla. Ja hän ei näytä itse käsittävän, kuinka suunnattoman huonosti hän on menetellyt — se se juuri minua eniten suututtaa. Hän itkee huviretken vuoksi, mutta ei siksi, että hän on hukannut hienon neulani. Ja sinulta hän saa kannatusta, sinä puolustat häntä kaiken aikaa — sen näen aivan hyvin.
— Hänhän on vain lapsi, toisti Matthew matalalla äänellä. — Ja muista — hänhän ei ole koskaan saanut mitään kasvatusta.
— Ei, se kyllä näkyy, mutta sitä hän on nyt saava, vastasi Marilla.
Vastaus saattoi Matthew'n vaikenemaan, vaikkakaan se ei saanut häntä vakuutetuksi. Päivällinen kului apean mielialan vallitessa. Ainoa, joka oli hyvällä tuulella, oli Jerry Buote, renkipoika, ja Marilla katsoi hänen leveätä virnistelyään ja iloista ilmettään personalliseksi loukkaukseksi.
Kun astiat oli pesty, taikina pantu suureen savivatiin seisomaan seuraavaksi päiväksi ja kanat olivat saaneet ruokaa tuli Marilla ajatelleeksi, että hän oli huomannut pienen repeämän parhaassa mustassa silkkihuivissaan, kun hän otti sen hartioiltaan maanantai-iltana tultuaan kotiin Suojelusyhdistyksestä. Senpä hän nyt tosiaankin istuutuisi laittamaan.
Huivi oli pahvirasiassa hänen suuressa tammiarkussaan. Kun Marilla otti sen ulos, lankesivat auringonsäteet, jotka pujahtivat sisään ikkunan ympärillä kiertelevien villiviiniköynnösten välitse, jollekin, joka oli kiinni huivissa — jollekin, joka kimalteli ja heijasti valon takaisin useista pienistä hiotuista sinipunervista pinnoista. Marilla kävi kiinni esineeseen petolinnun liikkeellä. Se oli ametistineula, joka oli takertunut kiinni pitsihuivin kudottuihin kukkiin pienestä hakasesta, johon neula tavallisesti kiinnitettiin.
— No, suuri pyhä Antonius, näitä tämä merkitsee? huudahti Marilla äärimmäisen hämmästyneenä. — Tässä on rintaneula, aivan vahingoittumattomana, ja minä kun luulin sen lepäävän Barryn lammikon pohjalla. Mitä maailmassa tyttö tarkoittaa sanoessaan, että hän on sen ottanut ja hukannut? Luulenpa totta tosiaan, että Vihervaara on lumottu. Nyt muistan, että tullessani maanantai-iltana kokouksesta laskin huivini hetkeksi piirongille. Rintaneula on kaiketi silloin tarttunut siihen jollakin tavoin. Niin, sen minä sanon!…
Marilla lähti itäiseen vinttikamariin rintaneula kädessä. Anna oli itkenyt kyllikseen ja istui surullisena ikkunan ääressä.