— Niin, koska pyydät minulta neuvoa, Marilla, sanoi rouva Lynde rakastettavasti — rouva Lynde ei tiennyt mitään parempaa kuin olla neuvonantajana — niin antaisin minä sinun sijassasi hänen tämän kerran saada tahtonsa perille; niin tekisin. Minun käsitykseni mukaan Phillips menetteli huonosti. Mutta olisi ylen ymmärtämätöntä linnustaa se lapselle, kuten käsität. Ja eilen hänellä tietysti oli täysi oikeus rangaista häntä vihanpurkauksesta. Mutta tänään — se oli toinen asia. Toisia, jotka tulivat liian myöhään samoin kuin Anna, olisi myöskin pitänyt rangaista, se on selvää. Ja minä en pidä siitä tavasta, että annetaan tyttöjen rangaistukseksi istua poikien vieressä. Mitä tuhmuuksia se nyt on olevinaan? Tillie Boulter oli niin sydämistynyt, että hän kähisi. Hän oli täydellisesti Annan puolella ja sanoi, että kaikki muut toverit olivat samoin. Anna näyttää joka tapauksessa voittaneen heidän suosionsa. En koskaan olisi uskonut, että hän niin hyvin tulisi toimeen heidän kanssaan.
— Sinun mielestäsi minun siis todellakin pitäisi antaa hänen jäädä kotiin? sanoi Marilla hämmästyneenä.
— Niin kyllä. Se tahtoo sanoa, antaisin hänen pysyä kotona niin kauan kuin hän itse haluaa, jos olisin sinun sijassasi. Sano minun sanoneeni, Marilla, viikon kuluttua hän on taas tyyntynyt ja menee mielellään omasta halustaan takaisin; mutta jos sinä pakoittaisit häntä, niin Herra tietää, mihin hän ryhtyisi, niin että viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimäinen. Mitä vähemmän hälinää nostamme tästä, sitä parempi, arvelen minä. Vaikka hän nyt laiskotteleekin viikkokauden, ei hän siinä paljon menetä. Herra Phillips ei ole lainkaan kykenevä opettaja. Hehän saavat telmiä ja elämöidä aivan niinkuin tahtovat; nuoremmat saavat pitää itse huolta itsestään, ja hän puuhailee vain suurten oppilasten kanssa, joita hänen on valmistettava seminaariin. Hän ei ikipäivinä olisi saanut virkamääräystään uudistetuksi, ellei hänen enonsa olisi istunut kouluneuvostossa ja osannut puhua puolestaan. Vakuutan, että kouluopetus tällä saarella — siitä en maksaisi pilaantunutta puolukkaakaan.
Rakel rouva ravisti päätään ikäänkuin ilmoittaakseen, että jos hän vain saisi paikan ja äänestysoikeuden kouluneuvostossa, saataisiin pian nähdä asioiden kulkevan toisessa järjestyksessä…
Marilla noudatti Rakel rouvan neuvoa, eikä puhuttu enää sanaakaan siitä, että Annan pitäisi palata kouluun. Hän luki läksynsä kotona, hoiti pikkuaskareensa ja leikki Dianan kanssa kylmässä, purppuranpunaisessa syyshämärässä. Mutta kohdatessaan Gilbert Blythen maantiellä tai tavatessaan hänet pyhäkoulussa, hän meni hänen ohitseen jääkylmää halveksumista osoittavin ilmein, jota ei rahtustakaan sulattanut Gilbertin ilmeinen pyrkimys hyvittää rikkomuksensa. Ei edes Diana onnistunut yrittäessään välittää rauhaa. Anna oli nähtävästi päättänyt vihata Gilbertiä elämänsä loppuun asti.
Mutta yhtä paljon kuin hän vihasi Gilbertiä, yhtä paljon hän rakasti Dianaa kaikella sillä rakkaudella, joka asui hänen lämpimässä pikku sydämessään — joka oli niin intohimoinen, olipa sitten kysymyksessä joko pitäminen jostain ihmisestä tai mitä voimakkain vastenmielisyyden tunteminen häntä kohtaan.
Eräänä iltana, kun Marilla tuli keittiökasvitarhasta sisään mukanaan kori vastapoimittuja omenia, tapasi hän Annan istumassa yksinään ikkunakomerossa, katkerasti itkien.
— Mikä nyt on hätänä, Anna? kysyi hän.
— Ah, siihen on syynä Diana, nyyhkytti Anna, — pidän niin äärettömästi Dianasta, Marilla. En voi elää ilman häntä. Mutta tiedän hyvin hyvästi, että kun olemme tulleet täysikasvuisiksi, Diana menee naimisiin ja lähtee tiehensä ja jättää minut yksin. Oi, mihin silloin ryhdyn? Vihaan hänen miestään — vihaan häntä niin… Olen kuvitellut mieliessäni kaiken — häät ja kaiken muun — Dianan pukeutuneena lumivalkeaan pukuun, huntu päässä, niin kauniina ja upeana kuin kuningatar… Ja minä olen myöskin morsiusneito, ylläni ihastuttava leninki puhvihihoineen, mutta murtunut sydän hymyilevien kasvojeni takana. Ja sitten sanon Dianalle jäähyväiset a-a-ainaiseksi…
Siinä Annan ääni petti, ja hän puhkesi mitä katkerimpiin nyyhkytyksiin.