— Tämä ei ole lainkaan mitään tyhmyyksiä, sanoi Anna ja katseli Marillaa juhlallisin ja moittivin silmin. — Eikö Marilla ymmärrä, että minua on loukattu?
— En totta tosiaan jaksa kuulla tuota! Sinä menet kouluin huomenna aivan kuten tavallisesti.
— E-en toki. — Anna pudisti päätään. — En mene sinne takaisin, Marilla. Luen läksyjäni kotona ja olen niin kiltti kuin minulle ikinä on mahdollista ja istun hiljaa koko ajan jos se käy päinsä, tietenkin… Mutta kouluun en palaa, sen voin vakuuttaa.
Marilla näki jotain taipumattoman itsepintaista pilkistävän esiin Annan pikku kasvoista. Hän ymmärsi, että tulisi olemaan sangen vaikeata saada se taivutetuksi ja päätti viisaasti kylläkin toistaiseksi antaa asian olla sillään.
— Käväsenpä Rakelin luona keskustelemassa tästä hiukan, ajatteli hän. — Ei maksa vaivaa puhua Annan kanssa juuri nyt. Hän on pahoillamielin ja kiihdyksissä, ja aavistan, että hän voi olla pelottavan itsepintainen, jos hän kääntää sen puolensa… Mutta mikäli voin ymmärtää, on herra Phillips käyttäytynyt sangen arvostelukyvyttömästi. Vaikka sitä ei ikinä käy päinsä sanoa tytölle… Nyt juttelen asiasta tovin Rakelin kanssa. Hänellä on ollut kymmenen lasta koulussa, niin että hänellä kai pitäisi olla kokemusta. Hän muuten on ehkä jo onkinut tietoonsa koko tämän jutun.
Marilla tapasi rouva Lynden istumassa kehtopeitteensä ääressä yhtä hilpeänä ja ahkerana kuin tavallisestikin.
— Luulen, että aavistat asiani, sanoi hän hieman hämillään. Rakel rouva nyökkäsi.
— Se koskee kai hämminkiä, jonka Anna on saanut aikaan koulussa, voin arvata, sanoi hän. — Tillie Boulter oli kotiin menossa ja kertoi kaikki tyyni minulle.
— En lainkaan tiedä, mikä neuvoksi, sanoi Marilla.
— Hän sanoo, ettei hän mene takaisin kouluun. En ole ikänä nähnyt nulikkaa, jolla olisi sellainen itsetunto. Mutta olen odottanut ikävyyksiä aina siitä pitäen, kun hän alotti koulun. Ymmärsin, ettei tämä tyyni rauhallisuus voisi kestää kauan. Hänellä on tavattoman herkkätunteinen ja liioitteleva luonne. Mitä minun sinun mielestäsi pitäisi tehdä, Rakel?