— Humalaan! Mitä tuo ihminen puhuu? sanoi Marilla ja meni suoraa päätä arkihuoneen seinäkaapille.
Siellä hyllyllä oli aivan oikein pullo — jonka hän heti havaitsi sisältävän jäännöksen hänen vanhasta kotitekoisesta rypäleviinistään, josta hän oli kuuluisa Avonleassa, vaikka eräät ihmiset, joilla oli ankarampi katsantokanta, muiden muassa rouva Barry, ankarasti paheksuivat sitä. Ja samassa sekunnissa Marilla muisti, että hän oli pannut vattumehupullon kellariin eikä kaappiin, kuten hän oli sanonut Annalle. Hän palasi keittiöön viinipullo kädessä. Hänen oli, kaikesta huolimatta, vaikea pidättää nauruaan.
— Anna, sinulla on todellakin merkillinen kyky joutua kommelluksiin! Sinä annoit Dianalle rypäleviiniä vattumehun asemasta. Etkö itse tuntenut eroa?
— En maistanut sitä lainkaan, sanoi Anna, olin niin kylläinen omenista… Luulin sen olevan mehua. Ja tahdoin osoittautua oikein… hienokäytöksiseksi — ja niin pyysin häntä ottamaan uudelleen ja uudelleen. Kesken kaiken hän sitten alkoi voida pahoin ja oli pakotettu lähtemään kotiin. Rouva Barry sanoi rouva Lyndelle, että hän oli humalainen kuin — kuin naakka… Hän vain nauroi tolkuttomasti kun hänen äitinsä kysyi, mikä häntä vaivasi, ja sitten hän meni makuulle ja nukkui monta tuntia. Hänen äitinsä tunsi hänen hengityksestään, että hän oli juonut väkijuomia… Ja koko eilispäivän hänellä oli sellainen kauhea pääsärky. Rouva Barry on niin suutuksissaan, ja sitten hän on aivan varma siitä, että minä tein sen tahallani.
— Minun mielestäni hänen pitäisi pitää omalle neidilleen kelpo nuhdesaarna siitä, että hän oli niin ahne ja joi kolme lasillista, oli se nyt sitten mitä tahansa, sanoi Marilla lyhyesti. — Kolme tuollaista suurta lasia olisi pannut häntä ylenannattamaan, vaikka se olisikin ollut vain vattumehua. Nyt saavat nuo hyvät naapurit vettä myllyynsä, jotka aina ovat minua niin paljon moittineet siitä, että laitan rypäleviiniä, vaikka en ole sitä tehnyt kolmeen vuoteen, aina siitä asti kuin huomasin, ettei pastori sitä hyväksynyt. Tuon pullon piiloitin siltä varalta, että jonkun tarvitsisi ottaa vähän vatsantippoja. Kas niin, lapsukainen, älä itke! En voi huomata, että sinussa olisi mitään syytä, vaikka nyt sattuikin käymään näin ikävästi.
— Minun täytyy itkeä, sanoi Anna. — Sydämeni on murtunut. Kohtaloni tähdet ovat minua vastaan, huomaan sen selvästi… Diana ja minä olemme ainaiseksi erotetut. Oi, Marilla, sitä en voinut aavistaa, kun silloin alussa vannoimme toisillemme ikuiset uskollisuudenlupaukset…
— Älä nyt ole typerä, Anna. Rouva Barry näkee kyllä asian toisessa valossa, kun hän huomaa, että sinä et todellakaan mahda sille mitään. Luullakseni hän uskoo, että olit tämän pannut toimeen tehdäksesi huonoa pilaa. On parasta sinun mennä sinne nyt heti tänä iltana ja selittää, kuinka asian laita on.
— Kuinka uskallan näyttäytyä Dianan äidin edessä? huokasi Anna. — Jospa Marilla tahtoisi mennä! Teillä on paljon enemmän arvokkuutta kuin minulla… Hän kuuntelee kyllä mieluummin teitä kun minua.
— Siinä sinä et ole ehkä niinkään väärässä, sanoi Marilla, joka oli tuuminut hetkisen. — Älä nyt itke enää, Anna! Tämä kyllä selviää.
Marillan oli kuitenkin täytynyt antaa näiden toiveiden mennä menojaan, kun hän vähän myöhemmin oli paluumatkalla Mäntymäeltä. Anna oli ollut tähystelemässä häntä ja lensi eteisen ovelle häntä vastaan.