— Ah, Marilla, luen kasvoistanne, että se on ollut turhaa, sanoi hän surullisena. — Eikö rouva Barry tahdo antaa minulle anteeksi?
— Rouva Barry! Niin, hänellepä kelpaa puhua järkeä! puhkui Marilla. — Sanoin hänelle, että kaikki tyyni oli erehdystä, ja ettet sinä voinut sille mitään, mutta hän kieltäytyi uskomasta minua. Hän vain hyökkäsi rypäleviinini kimppuun ja selitti, kuinka muka aina olin sanonut, että sillä ei voinut olla pienintäkään vaikutusta keneenkään ihmiseen. Vastasin silloin hänelle suoraan, että rypäleviini oli tarkoitettu juotavaksi pienistä ryyppylaseista, eikä kolmesta suuresta juomalasista yhteen menoon, ja että nulikkaa, joka hörppii niin ahnaasti, minä hänen sijassaan pitäisin vähän silmällä.
Marilla puikahti keittiöön, suuttuneena ja pahoillaan, ja eteiseen jäi hyvin murheellinen olento. Hetkisen kuluttua Anna meni avopäin ulos koleaan syyshämärään. Hyvin päättäväisesti hän kulki jo kuihtuneen apilapellon yli, portaan yli ja kuusikon läpi, kalpean pienen kuun loistaessa, joka oli matalalla metsänreunan yläpuolella lännessä.
Rouva Barry kuuli aran naputuksen ovelleen, ja kun hän avasi, huomasi häin kynnyksellä nöyrästi rukoilevan pienen vieraan seisomassa kalpein huulin ja silmät suurina.
Hänen kasvonsa saivat kovan ilmeen. Rouva Barry oli nainen, jolla oli voimakkaat ennakkoluulot ja antipatiat, ja hänen katkeruutensa oli tuota kylmää ja juroa laatua, jota aina on vaikein voittaa. Tehdäksemme hänelle oikeutta, on mainittava, että hän uskoi todellakin Annan tyrkyttäneen Dianalle rypäleviiniä pelkästä ilkeydestä, ja nyt hän tahtoi kaikin mokomin suojella pikku tyttöään kaikesta kosketuksesta sellaisen lapsen kanssa.
— Mitä sinä haluat? sanoi hän jäykästi.
Anna risti kätensä.
— Oi, rouva Barry, olkaa kiltti ja suokaa minulle anteeksi! Ei ollut tarkoitukseni saattaa — saattaa — Dianaa humalaan!… Kuinka olisin voinutkaan? Kuvitelkaahan vain, että te olisitte pieni orpo lapsiparka, jonka hyvät ihmiset ovat ottaneet omakseen, ja että teillä olisi vain yksi ainoa ystävätär koko maailmassa? Luuletteko silloin, että tahallani panisin hänen päänsä sekaisin ja tekisin hänet sairaaksi? Luulin sen olevan vain vattumehua — olin täydellisesti vakuutettu siitä, että se oli vattumehua. Ah, hyvä rouvia Barry, älkää sanoko, etten saa enää leikkiä Dianan kanssa! Jos sen teette, peittää musta pilvi koko olemassaoloni!
Tällä puheella, joka heti olisi pehmittänyt hyväsydämisen rouva Lynden, ei ollut mitään muuta vaikutusta, kuin että se vielä enemmän ärsytti rouva Barrya. Hän ei ymmärtänyt Annan vilkkaita eleitä ja omituista kuvakieltä, ja hän luuli tytön pitävän häntä pilkkanaan. Hän sanoi senvuoksi hyvin kylmästi ja tylysti:
— En luule, että olet sellainen tyttö, jonka kanssa minun Dianani sopii seurustella. Mene vain kotiisi ja käyttäydy ihmisiksi.