Annan huulet vapisivat.
— Enkö saisi tavata Dianaa vain yhden ainoan kerran sanoakseni hänelle jäähyväiset? rukoili hän.
— Diana on ajanut Carmody'yn isänsä kanssa, sanoi rouva Barry, meni sisään ja sulki ovein jälkeensä.
Anna kulki epätoivoisen tyynin mielin takaisin Vihervaaralle.
— Viimeinen toivoni on mennyt, hän sanoi Marillalle. — Olen itse ollut tapaamassa rouva Barrya, ja hän kohteli minua hyvin huonosti. Marilla, minä en luule, että hän on hyvin kasvatettu nainen… Nyt minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin rukoilla, eikä minulla ole suuriakaan toiveita siitä, että se paljon auttaisi, siinä en usko itse Jumalankaan voivan paljon vaikuttaa sellaiseen itsepäiseen ihmiseen kuin rouva Barryyn.
— Anna, niin et saa sanoa, torui Marilla, sydämessään taistellen pakanallista halua vastaan puhjeta nauruun, jonka hän tunsi olevan pääsemäisillään valloilleen.
Ja kun hän myöhemmin illalla kertoi koko tapauksen Matthew'lle, nauroivat molemmat sydämellisesti Anna paran vastoinkäymisille.
Mutta kun hän, ennenkuin hän itse meni nukkumaan, hiljaa tassutti itäiseen vinttikamariin ja huomasi, että Anna oli itkenyt itsensä nukuksiin, levisi tavattoman hellyyden ilme hänen kasvoilleen.
— Pikku lapsi rukka! kuiskasi hän ja pyyhkäisi hiuskiehkuran tytön vielä kyynelistä kosteilta kasvoilta. Sitten hän kumartui ja suuteli päänalusella olevaa kuumaa poskea.