UUSI HARRASTUS.
Seuraavana iltapäivänä Anna istui tilkkumattonsa yli kumartuneena keittiönikkunan ääressä, kun hän sattumalta tuli vilkaisseeksi ulos ja näki Dianan, joka seisoi alhaalla Metsänymfin lähteen luona ja viittaili salaperäisellä tavalla. Vilauksessa oli Anna ulkona pihalla ja riensi nopeasti alas notkoon, ilmehikkäät silmät loistaen iloista hämmästystä ja toivehikkuutta. Mutta toivo katosi jälleen, kun hän huomasi Dianan alakuloisen ilmeen.
— Eikö äitisi ole leppynyt? kysyi hän henkeä pidättäen.
Diana pudisti surullisena päätään.
— Ah ei, Anna — tiedätkö, hän sanoo, etten koskaan enää saa leikkiä sinun kanssasi. Olen itkenyt niin, että olisin voinut itkeä silmät päästäni, ja sanonut hänelle, ettei se ollut sinun syysi, mutta siitä ei ole mitään apua. Minun täytyi kerjätä ja pyytää häneltä niin kauan, ennenkuin hän antoi minun tulla tänne sanomaan sinulle hyvästi. Hän sanoi, että saisin viipyä vain kymmenen minuttia, ja hän istuu kello edessään.
— Kymmenen minuttia ei ole pitkä aika, kun on kysymyksessä jäähyväisten sanominen iäksi, sanoi Anna itku kurkussa. — Oi, Diana, tahdotko tehdä pyhän lupauksen, ettet koskaan unohda minua, nuoruudenystävääsi, vaikka saisit kuinkakin hyviä ystäviä myöhemmin elämässäsi?
— Ah, kyllä, sen tahdon luvata, nyyhkytti Diana, enkä koskaan ota muuta ystävätärtä — en tahdo ketään. En voisi pitää kenestäkään niinkuin pidän sinusta.
— Oi, Diana, huusi Anna ja risti kätensä, pidätkö sinä minusta?
— Kyllä, sehän on selvää! Etkö tiennyt siitä?
— En! — Anna veti syvään henkeään. — Luulin kyllä, että sinä välitit minusta, mutta en uskaltanut toivoa, että pitäisit minusta. Ah, Diana, enhän voinut luulla, että joku pitäisi minusta!… Ei kukaan ole minusta pitänyt, niin pitkälle kuin voin muistaa taaksepäin. Oi, miten ihmeellistä se on! Se on valonpilkahdus, joka aina loistaa pimeydessä, kun kuljen polkuani, erillään sinun tiestäsi, Diana… Oi, sano se vielä kerran!