Anna otti kukkaset ja painoi niihin kasvonsa. Kukat olivat vielä kasteiset ja tuoksuivat keväälle.
— Tänä hetkenä minä harhailen Silas Sloanen haassa, virkkoi hän hengittäen syvään niiden mieluisaa tuoksua.
— Sinä olet kai siellä ruumiillisesti muutaman päivän kuluttua?
— En vielä muutamaan viikkoon. Matkustan Bolingbrokeen Philin kanssa, ennenkuin lähden kotiin. Sinä olet Avonleassa ennen minua.
— En tule olemaan Avonleassa ollenkaan tänä kesänä. Minulle on tarjottu viransijaisuutta sanomalehdentoimituksessa, ja minä aion ottaa sen vastaan.
— Niinkö! sanoi Anna pitkänlaisesti. Hän ei voinut käsittää, millainen olisi kokonainen kesä Avonleassa ilman Gilbertiä. Mistä johtuikaan, ettei tieto tuntunut erikoisen hupaiselta. — Vai niin, jatkoi hän lopulta, jonkinmoinen pettymyksen sävy äänessään, — se on tietysti sinulle hyvin edullista?
— On kyllä. Olen toivonut itselleni sitä paikkaa. Niillä tuloilla tulen toimeen ensi vuoden.
— Mutta et saa tehdä työtä liian ankarasti, virkkoi Anna, oikeastaan siksi, että hänestä tuntui välttämättömältä sanoa jotain. Voi jospa tuo siunattu Phil aavistaisi, miten hän olisi täällä tarpeen! — Sinä oletkin niin uutterasti ahertanut koko talven… Eikö ole ihana ilta? Kuule, minä löysin tänään vaaleansinisiä orvokkeja tuon vanhan käyristyneen puun alta, tuolta. Minusta tuntui kuin olisin löytänyt vähintään ainakin kultakaivoksen…
— Sinä löydät usein kultakaivoksia, sanoi Gilbert, hänkin hajamielisenä.
— Lähdetään löytöretkelle hakemaan vielä lisää, kehoitti Anna innokkaasti. — Minä huudan Philin mukaan ja —