— Orvokit eivät juokse tiehensä Anna, ja Philin voit tavata myöhemmin, sanoi Gilbert tyynesti ja tarttui Annan käteen lujalla otteella, josta Anna ei voinut vapautua. — Tahtoisin saada sanotuksi sinulle jotain.
— Voi, jätä sanomatta, pyysi Anna hartaasti. — Hyvä Gilbert, minä pyydän, älä sano.
— Minun täytyy. Näin ei voi enää jatkua. Anna, minä pidän sinusta. Sinä tiedät sen hyvin hyvästi. Minä — minä en voi sanoa sinulle kuinka paljon. Tahdotko luvata minulle tulla kerran vaimokseni.
— En — en voi, virkkoi Anna surkealla äänellä. — Voi Gilbert — sinä — sinä olet turmellut kaikki.
— Etkö sinä välitä vähääkään minusta? kysyi Gilbert painostavan äänettömyyden jälkeen, jolloin Anna ei uskaltanut nostaa katsettaan.
— En sillä tavoin kuin tarkoitat. Minä pidän sinusta paljon ystävänä. Mutta en rakasta sinua, Gilbert.
— Etkö voi kuitenkin antaa minulle toivoa — että voit joskus rakastaa?
— En, sitä en voi, huudahti Anna epätoivoisena. — Niitä tunteita en tule koskaan tuntemaan sinua kohtaan. Sinä et saa koskaan enää puhua minun kanssani näistä asioista, kuuletko.
Seurasi jälleen äänettömyys, niin pitkä ja niin kauhea, että Annan lopulta täytyi katsoa Gilbertiin. Hän näki Gilbertin huulia myöten kalpeana. Ja hänen silmänsä — Annaa värisytti ja hänen täytyi kääntää pois katseensa. Siinäkään ei ollut mitään romanttista…Täytyikö kosinnan aina olla joko yksinomaan naurettava tahi kauhea? Voisiko hän koskaan unohtaa Gilbertin kasvot?
— Joku toinenko? kysyi Gilbert lopulta matalalla äänellä.