— Ei, ei, saat olla varma, vastasi Anna innokkaasti. — Minä en välitä kenestäkään maailmassa sillä tavoin kuin tarkoitat — minä pidän enemmän sinusta kuin kenestäkään muusta, Gilbert. Ja meidän täytyy olla edelleenkin ystäviä niinkuin tähän asti.
Gilbert naurahti hieman katkerasti.
— Ystäviä, niinkö! Sinun ystävyytesi ei minulle riitä, Anna. Sinun rakkauttasi minä pyydän, ja sinä sanot, ettet voi koskaan antaa sitä minulle.
— Olen hyvin pahoillani. Anna minulle anteeksi, Gilbert.
Muuta ei Anna voinut sanoa. Missä nyt olivat kaikki hienotunteiset, lohduttavat sanat, joilla hänen oli tapana mielikuvituksessaan torjua kosijat, joille antoi rukkaset?
— Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa. On ollut hetkiä, jolloin uskoin sinun välittävän minusta hiukan. Minä erehdyin — siinä kaikki. Jää hyvästi, Anna!
Anna lähti hitain askelin huoneeseensa, istuutui penkille männikköön päin olevan ikkunan alle ja antoi kyynelten vapaasti virrata. Hänestä tuntui kuin korvaamattoman kallista olisi elämästä kadonnut. Ja se oli Gilbertin ystävyys. Miksi hänen täytyi kadottaa se tällä tavoin.
— Mikä sinua vaivaa, sokeritoppani? kysyi Phil tullessaan hämärässä hänen luokseen.
Anna ei vastannut. Hän toivoi sinä hetkenä Philin olevan tuhannen penikulman päässä.
— Sinä olet varmaankin antanut Gilbert Blythelle rukkaset. Sinä olet koko lailla suurempi idiootti kuin mitä olisin uskonut, Anna Shirley.