Marilla pisti velvollisuudesta niihin nenänsä, mutta hänestä Anna oli mielenkiintoisempi kuin kukkasten tuoksu.
— Istupas, kultaseni, sinä olet kai hyvin väsynyt. Nyt minä panen sinulle vähän illallista pöytään.
— Kuu on kirkkaana ja kiiltävänä kukkulan takana, Marilla, etkä usko, miten sammakot kurnuttivat koko matkan Carmodysta saakka! Nautin niin niiden soitosta — se on kuin soista kumpuavaa kellojen helinää. Se liittyy erottamattomasti minun parhaimpiin muistoihini entisaikain ihanista kevätilloista. Ja se tuo aina minun mieleeni illan, jolloin tulin tänne ensi kerran. Muistatko sinä sitä, Marilla?
— Kysytkö sitä? vastasi Marilla vakuuttavan pontevasti. — Tuskinpa unhotan eläessäni.
— Sinä vuonna sammakot kurnuttivat kuin hullut suossa ja purossa. Istuin tavallisesti ikkunassa kuuntelemassa niitä hämärässä, ja ihmettelin, miten niiden soitto samalla saattoi kuulua niin iloiselta ja niin surulliselta. Voi, kuinka suloista on olla kotona taaskin! Redmond oli mainio ja Bolingbroke ihastuttava — mutta mikään ei voita Vihervaaraa — täällä on koti.
— Olen kuullut, ettei Gilbert tule kotiin tänä kesänä, virkkoi
Marilla.
— Ei tule. — Annan äänessä oli jotain, joka sai Marillan luomaan häneen nopean katseen, mutta Annan koko huomio näytti olevan kiintynyt orvokkien järjestämiseen maljakkoon. — Katso, eivätkö ne sovi hyvin? jatkoi hän kiireisesti. — Eikö sinusta vuosi muistuta kirjaa, Marilla? Kevään lehdille on kirjoitettu kieloja ja orvokkeja, kesän ruusuja, syksyn punertavia vaahteranlehtiä ja talven rauta-tammia ja mistelejä.
— Kuinka Gilbert suoriutui tutkinnoissa? kysyi Marilla.
— Hän selviytyi mainiosti — paras koko kurssilla. Mutta missä kaksoiset ovat ja Rachel-täti?
— Rachel ja Dora ovat menneet Harrisonille. Davy on leikkimässä
Boultersilla. Minusta on kuin hän laukkaisi paraikaa kotiin.