— Tämä on ollut elämäni ihanin päivä, sanoi Anna Philille myöhemmin illalla. Minä olen löytänyt vanhempani. Näiden kirjeiden kautta he ovat tulleet eläviksi minulle. En ole enää mikään löytölapsi, vailla isää ja äitiä. Minusta tuntuu kuin olisin avannut kirjan ja löytänyt lehtien välistä eilispäivän ruusuja, ihania ja suloisia.
XXII.
KEVÄT JA ANNA PALAAVAT VIHERVAARAAN.
Hämärässä varjot karkeloivat seinillä uunivalkean loimutessa Vihervaaran keittiössä; kevätillat olivat vielä vilpoisia. Idänpuoleisesta puoliavoimesta ikkunasta kuiskailivat yön suloiset ja salaperäiset äänet. Marilla seisoi valkean ääressä — ainakin ruumiillisesti. Hänen sielunsa liiteli kauas, hän astui jälleen vanhoja tuttuja polkuja uudelleen nuortunein ja kevyiksi käynein jaloin. Marillalta oli viime aikoina kulunut näin haaveisiin moni tunti, joka hänen oikeastaan olisi tullut käyttää sukkien kutomiseen kaksoisille.
— Kyllä kai on niin, että minä tulen vanhaksi, virkkoi hän.
Ja kuitenkin Marilla oli muuttunut vain aivan vähäisen viimeisten yhdeksän vuoden aikana, tullut ainoastaan hieman ohuemmaksi ja kenties vielä vähän kulmikkaammaksi. Harmaat juovat olivat jonkun verran näkyvämmät hiuksissa, jotka olivat kierretyt samaan kiinteään solmuun kuin ennenkin, ja solmun läpi oli pistetty kaksi luuneulaa — lienevätkö neulat olleet koko ajan samat? Hänen ilmeensä oli kuitenkin aivan toinen kuin ennen. Suun ympärillä oleva piirre, joka ennen oli viitannut sisäiseen huumoriin, oli muuttunut huomattavasti terävämmäksi, silmät olivat hyväntahtoisemmat ja ystävällisemmät, ja lempeä hymy tuli yhä useammin näkyviin.
Marilla ajatteli pitkää elämää, jonka hän oli jättänyt taakseen. Lapsuutta, jolloin häntä oli kohdeltu ankarasti, joskaan hän ei silti ollut onneton, tyttöajan mustasukkaisesti salattuja unelmia ja särkyneitä toiveita, elottoman ja värittömän keski-iän pitkiä, harmaita, yksitoikkoisia vuosia, jotka olivat pinoutuneet päällekkäin. Sitten Anna oli tullut taloon — tuo vilkas, tunteellinen lapsi, jolla oli niin eloisa mielikuvitus, palvoi kauneutta ja janosi rakkautta. Hän toi mukanaan lämpöä ja kevätauringon väikettä, ja elämän autiot ja routaiset erämaat olivat alkaneet vihannoida ja kukkia. Marillasta tuntui kuin hän olisi kuudestakymmenestä ikävuodestaan elänyt vain ne yhdeksän vuotta, jotka olivat seuranneet Annan tultua. Ja Annan piti tulla kotiin huomeniltana.
Keittiön ovi avautui hiljaa. Marilla nosti katseensa odottaen näkevänsä rouva Lynden. Anna seisoikin siinä hentona ja suorana, silmät kirkkaina kuin tähdet. Kädet olivat täynnä kieloja ja aikaisia orvokkeja.
— Kas, Anna! huudahti Marilla. Yllätys sai hänet kerrankin unohtamaan karun ujoutensa. Hän veti tytön syliinsä puristaen sekä häntä että kukkasia sydäntään vasten ja suudellen lämpimästi välkkyvää tukkaa ja lempeitä kasvoja. — Minä odotin sinua vasta huomeniltana. Millä tavoin olet tullut Carmodysta?
— Kävellyt jalkaisin, sinä kuituisin Marilla. Enkö minä ole tehnyt samoin monta kymmentä kertaa loman aikana? Ajuri tuo matka-arkkuni huomenna. Alkoi olla niin kova ikävä kotiin, että minä läksin matkaan päivää aikaisemmin. Ah, miten ihanaa oli kävellä toukokuun hämärässä. Hevoshaassa pysähdyin poimimaan nämä kielot ja sitten minä käännyin Orvokkien laaksoon ja sain suuren keltaisen maljakon aivan täyteen. Katso, kuinka kirkkaansinisiä ja suloisia ne ovat… Tunnetko, Marilla, miltä ne tuoksuvat, hengitä syvään!