Anna tunsi hellyyden läikähtävän sydämeensä. Hän nousi kapeita narisevia portaita yläkertaan, idän puolella olevaan pieneen ullakkokamariin. Se oli muuttunut hänelle pyhäköksi. Hänen äitinsä oli uneksinut siinä hiljaiset, suloiset unelmansa pientä lasta odottaessaan, auringonnousu oli luonut punertavan hohteensa heihin molempiin pienen vastasyntyneen herätessä uuteen elämään. Siinä hänen äitinsä oli vaipunut kuolonuneen. Anna katseli hartaana ympärilleen, hänen silmiään himmensivät kyyneleet. Tämä oli hänelle niitä elämän hetkiä, jotka väikkyvät muistissa kirkkaana jalokivenä.
— Ja äiti oli saadessaan minut nuorempi kuin minä olen nyt, kuiskasi hän itsekseen.
Annan astuessa portaita alas tuli talon nykyinen emäntä porstuassa hänen luokseen. Hän ojensi Annalle pienen pölyisen käärön, jonka ympäri oli sidottu haalistunut sininen nauha.
— Tässä on pinkka vanhoja kirjeitä, jotka minä löysin yläkerran kaapista, kun muutin tänne, virkkoi hän. — Minä en tiedä, mitä siinä mahtaa olla — en ole milloinkaan tullut lähemmin katsoneeksi — mutta päällimäisessä on osoitteena Neiti Bertha Willis, ja se oli teidän äitinne tyttönimi. Voitte ottaa ne, jos mielenne tekee.
— Voi, sitä ei tarvitse epäillä — kiitos, kiitos! huudahti Anna hyvin ihastuneena.
— Mitään muuta ei ollut talossa, jatkoi talon rouva. Kaikki huonekalut oli myyty maksuksi lääkärille, ja rouva Thomas otti äitinne vaatteet ja pikkuesineet. Ne kuluivat aika kyytiä loppuun, siitä pitivät penskat huolen. Ne huristivat yli kivien ja kallioiden kuin vasikat.
— Minulla ei ole ollut ainoatakaan äidiltäni jäänyttä esinettä, virkkoi Anna tukehduttava tunne kurkussaan. — En voi koskaan kylliksi kiittää teitä näistä kirjeistä.
— Ei mitään kiittämistä, pikku neiti. Hyvä Jumala, kuinka teillä on ihan äitinne silmät! Hänkin osasi aivan kuin puhua silmillään. Teidän isänne ei ollut juuri minkään näköinen, mutta hän oli tavattoman kunnollinen. Minä muistan sanotun heidän mennessään naimisiin, ettei milloinkaan liene nähty rakastuneempaa paria… Pian heidät, poloiset, temmattiin pois… Mutta he olivat hyvin, hyvin onnellisia sen ajan, jonka saivat elää, ja olihan sitä siinäkin.
Anna paloi halua päästä kotiin lukemaan kallisarvoista kirjepinkkaa, mutta hän teki pienen pyhiinvaellusmatkan sitä ennen. Hän lähti yksin siihen osaan Bolingbroken kirkkotarhaa, jossa puiden vihreät latvat suojaavan tuuheina kaartuvat ja missä hänen vanhempansa lepäsivät maan povessa. Pienen hautakiven ympärille, joka oli paikkaa osoittamassa, asetti hän mukaan ottamansa valkeat kukkaset. Sitten hän kiiruhti takaisin Gordonin huvilaan, sulkeutui huoneeseensa ja luki kirjeet. Toiset oli isä kirjoittanut, toiset äiti. Niitä ei ollut monta — yhteensä vain kaksitoista, sillä Walter ja Bertha Willis eivät olleet paljon erillään kihlausaikanaan. Kirjeet olivat kellastuneet ja haalistuneet, ja käsialasta oli joskus vaikea saada selvää, menneet vuodet olivat tehneet sen hämäräksi. Tahriintuneilta, rypistyneiltä sivuilta ei löytynyt mitään syvän viisauden sanoja, ainoastaan rakkauden ja toivon ilmaisua. Kauan unholassa olleen menneisyyden lempeä tuoksu tuulahti niistä — vainajien lämmin tunne-elämä ja valoisa rakkauden onni. Bertha Shirleyllä oli ollut taito kirjoittaa kirjeitä, jotka kuvasivat elävästi hänen miellyttävää personallisuuttaan, ja hänen ajatuksensa, jotka olivat säteilyä hänen omasta olemuksestaan, tuntuivat lakkaamatta versovan esiin kuin raikkaasti tuoksuvat, kasteiset kukkaset. Annan mielestä kirjeissä oli jotakin pyhää. Hänestä oli kauneinta kaikesta se, mitä oli kirjoitettu isälle jonkun aikaa Annan syntymän jälkeen, isän ollessa lyhyellä matkalla. Kirje oli täynnä ylpeän nuoren äidin kuvauksia pienokaisesta — miten viisas hän oli, miten iloinen ja herttainen ja miten hän jo ymmärsi huvittaa ympäristöään.
"Pidän hänestä äärettömästi, kun hän nukkuu ja tuhisee, mutta vielä enemmän, kun hän herää ja avaa suuret silmänsä", oli Bertha Shirley lisän nyt jälkikirjoitukseksi. Tämä lause oli luultavasti viimeinen, jonka hän eläessään oli kirjoittanut. Hänen päivänsä olivat luetut.