— Sen sinä sittenkin saat ratkaista itse, sanoi Anna. Ja sitten hän pisti odottamatta ystävättäreensä pienen terävän okaan lisätessään: — Sinullahan on niin varma ja selvä ajatuksenjuoksu, kun on kysymys muiden ihmisten liittämisestä yhteen.
— Se on kokonaan eri asia, julisti Phil ylimielisesti.
Annan suloisimmaksi muistoksi oleskelusta Bolingbrokessa jäi kuitenkin käynti siellä, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon — pienessä viheliäisessä, keltaisessa talossa syrjäisen kadun varrella, josta hän niin usein oli uneksinut. Hän katseli sitä hellästi ja ihastuneesti, astuessaan Philin kanssa portista sisään.
— Se on melkein täsmälleen sellainen, miksi minä olen sen kuvitellut, virkkoi hän. — Eteisen seinillä ei kiertele vuohenkuusamia, mutta nurmikolla on syreenipensas — niin, ja ikkunoissa on ohuet punaruutuiset, kotikutoiset verhot. Iloitsen kovasti siitä, että talo on vielä keltaiseksi maalattu.
Oveen ilmaantui hyvin pitkä nainen, jonka kasvot näyttivät rasittuneilta.
— Kyllä Shirleyn nuori pari asui täällä parikymmentä vuotta sitten, virkkoi hän vastaukseksi Annan kysymykseen. — He asuivat vuokralaisina. Minä muistan heidät kyllä. Kuolivat kuumeeseen kumpikin samalla viikolla — se oli oikein surkeaa. Heiltä jäi pieni vastasyntynyt lapsi, tyttö muistaakseni. Se oli heikko lapsi — se on kyllä jo kuollut aikoja sitten. Ukko Thomas ja hänen vaimonsa ottivat sen huostaansa — niinkuin heillä ei olisi ollut tarpeeksi omia lapsia.
— En minä kuollut, virkkoi Anna hymyillen. — Minä olin se pikku lapsi.
— Älkää, onko se mahdollista? Hyvänen aika, kuinka neiti on kasvanut huudahti nainen, aivan kuin hänestä olisi ollut ihmeellistä, ettei Anna enää ollut pieni, muutaman kuukauden vanha lapsi. — Nyt, kun lähemmin katson, huomaan samannäköiseksi. Punainen tukka on teidän isältänne, vaikka hänen oli tummempi. Mutta silmät ja suu ovat äidiltä. Hän oli kovin kiltti ja herttainen. Hän oli minun tyttäreni opettajana koulussa, ja tyttäreni oli häneen ihmeen ihastunut. Heidät haudattiin samaan hautaan, ja kouluneuvosto pystytti patsaan heidän haudalleen kiitokseksi uskollisesta palveluksesta. Ettekö tahdo käydä sisään?
— Voinko saada katsoa koko talon? pyysi Anna säteilevin silmin.
— Kernaasti, jos tekee mieli. Se ei vie paljon aikaa — asunto ei ole suuri. Minä olen pyytänyt ja rukoillut miestäni rakentamaan uuden keittiön, mutta hän ei ole mikään hätäilijä. Tässä on meillä vierashuone ja kaksi huonetta on tuolla ylhäällä. Olkaa hyvä ja katselkaa kaikkea mielenne mukaan. Minun täytyy mennä pienokaistani katsomaan. Neiti on syntynyt päätyhuoneessa tuolla idän puolella. Minä muistan kuinka teidän äitinne aina sanoi, että hänestä oli hauskaa nähdä auringon nousu, ja sain sitten kuulla teidän syntyneen juuri auringon noustessa taivaanrannan takaa. Teidän äitinne oli maatessaan katsellut, miten se valaisi pienen vastasyntyneen kasvoja.