Anna otti orkideansa ja lähti portaita alas arkihuoneeseen, missä Jamesina-täti istui kunniapaikalla lämpiämään ripustettujen iltakappojen edessä. Roy Gardner odotti Annaa ja käytti odotusajan Saara-kissan härnäämiseen. Saara-kissa ei suosinut Royta. Se käänsi hänelle aina selkänsä. Mutta kaikki muut Karoliinan majassa olivat hyvin suopeita häntä kohtaan. Jamesina-täti, jonka Gardnerin kohtelias ja kunnioittava käytös ja miellyttävä, vastustamaton äänensointu olivat lumonneet, julisti ettei hän ole milloinkaan nähnyt niin erinomaista miestä ja että Annalla oli täysi syy tuntea itsensä hyvin onnelliseksi. Tällaiset lausunnot ärsyttivät Annaa ja herättivät hänessä vastustushalua. Ensimmäinen tuttavuus Royn kanssa ja se seikka, että Roy oli peittelemättömästi osoittanut ihailuaan, olivat tosin omiaan viehättämään nuorta neitosta, jonka olemukseen oli aina kuulunut suuri taipumus romanttisuuteen, mutta hän toivoi kuitenkin, etteivät Jamesina-täti ja tytöt olisi niin varmoja asiasta.
Auttaessaan päällystakkia Annan ylle kuiskasi Roy hänelle tilaisuuteen soveltuvan kohteliaisuuden, jonka hän oli ottanut heille kummallekin tutusta runosta, mutta se ei herättänyt Annassa yhtä suurta ihastusta kuin tavallisesti, ja Royn mielestä Anna oli verrattain harvapuheinen heidän lyhyellä matkallaan korkeakoulun juhlahuoneistoon. Anna näytti Roysta hieman kalpealta tullessaan naisten pukuhuoneesta, eikä hän erehtynytkään, mutta kun Anna oli astunut juhlasaliin, palasi puna äkkiä hänen poskilleen ja hän muuttui jälleen säteilevän iloiseksi. Hän kääntyi Royn puoleen välkehtivä ilme kasvoissaan, ja Roy hymyili hänelle ja katsoi häntä syvillä mustilla "samettisilmillään", joiksi Philin oli tapana niitä nimittää. Todellisuudessa Anna ei huomannut Royta. Kuuma laine tulvi hänen rintaansa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut tukehtumaisillaan. Salin toisessa päässä, ison palmuryhmän suojassa seisoi Gilbert puhuen nuoren tytön kanssa, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Helena Stuart.
Tyttö oli harvinaisen kaunis, kookas ja komea, ryhti itsetietoinen. Hänellä oli suuret tummansiniset silmät, tasainen, kirkas iho ja pronssinkuulteinen hohde sileässä tukassaan. Hän muistutti jotain pohjoismaisen aatelisnaisen muotokuvaa viisitoista- tahi kuusitoistasataluvulta.
— Hänellä on sellainen ulkomuoto, jota minä aina olen kovasti toivonut itselleni, ajatteli Anna masentuneena. — Iho ruusua ja liljaa — haaveelliset siniset silmät — metallinhohteiset hiukset — hänellä on kaikki… Ihmeellistä, ettei hänen nimensä ole samalla Cordelia Fitzgerald. Eiköhän hänellä kuitenkin ole vähän kömpelö vartalo, ja ainakin on varmaa, että minulla on parempi nenä kuin hänellä.
Anna tunsi voimansa jonkun verran elpyvän, kun hän oli tehnyt tämän havainnon.
XXVII.
MOLEMMINPUOLISTA LUOTTAMUSTA.
Maaliskuu ei ollutkaan tänä talvena loppumaton ja petollinen siirtymäkausi, jolloin pakkanen värjyy ilmassa ja nurkkia pyyhkäisevät kylmät vihurit. Taivas olikin keväisen valoisa ja auringon lämmittämät päivät vaipuivat kylmään, vaaleanpunertavaan hämärään, ennenkuin kuu isona ja kirkkaana nousi taivaalle. Merituuli asettui levolle, mutta tuntui siltä kuin olisi vielä voinut kuulla talven viimeisten jäälohkareiden murskautuvan.
Korkeakoululaisilla oli edessään huhtikuun kokeet, jotka loivat varjojaan Karolinan majaan ja sen asukkaihin. Tytöt pänttäsivät kirjoja päähänsä, minkä jaksoivat. Philkin askarteli paksujen nidosten ja hakemistojen ääressä osoittaen intoa, joka tuotti hänen leimahtavalle tarmolleen kunniaa.
— Minun aikomukseni on saada matematiikan stipendi, vakuutti hän eräänä päivänä. — Helposti lähtisi myös kreikankielen stipendi, mutta minä näytän mieluummin mihin pystyn matematiikassa. Silloin Jonas huomaa, miten paljon älyä minussa oikeastaan on.