Maaliskuun illan tenhoava ja salaperäinen tunnelma valtasi heidät kohta. Ilta oli lauha ja hiljainen, äänettömyyteen vaipunut — äänettömyyteen, josta kuitenkin soi joukko vienoja, hopeankirkkaita ääniä, mutta ne saattoi kuulla vain se, joka kuunteli sielullaan. Tytöt kulkivat honkain reunustamaa puistokäytävää pitkin, joka näytti suoraan johtavan komeaan, tulipunaiseen talviseen auringonlaskuun.
— Menisin kotiin kirjoittamaan runon heti paikalla, jos vain tietäisin, miten se tehdään, sanoi Phil pysähtyen erääseen tienristeykseen, missä ruusuinen hohde peitti honkien tummanvihreät latvat. — Kaikki on täällä niin ihmeellistä — suuri valkea hiljaisuus ja tummat puut, jotka näyttävät kätkevän syviä ajatuksia.
— Metsä oli Jumalan ensimmäinen temppeli, virkkoi Anna hiljaa. — Ei voi muuta kuin olla hartautta ja kunnioitusta täynnä tällaisella paikalla. Kun kuljen honkien alla, tunnen aina olevani Häntä lähempänä.
— Anna, minä olen onnellisin olento auringon alla, pääsi äkkiä
Philin huulilta.
— Vai on pastori vihdoinkin puhunut? kysyi Anna tyynesti.
— On, kuulepas! Ja minä aivastin kolme kertaa hänen puheensa aikana. Eikö se ollut kamalaa? Mutta minä vastasin 'tahdon' melkein jo ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa — minä pelkäsin niin, että hän katuisi ja jättäisi kesken. Olen suunnattoman iloinen. Minun oli niin vaikea uskoa vakavasti, että Jonas oli tosiaan kiintynyt niin tyhjään ja turhamaiseen ihmiseen kuin minä olen.
— Phil, älä koeta uskotella itsellesi ja muille, että sinä olet tyhjä, virkkoi Anna vakavasti. — Jonkun verran kevytmielisen pintasi alla asustaa lämmin, kiltti, uskollinen ja aito naisellinen sielu. Miksi tahdot itsepintaisesti kätkeä sen?
— Minä en voi sille mitään, Anna. Sinä olet oikeassa — sisin olemukseni ei ole kevytmielinen. Mutta sieluani peittää aivankuin turhamaisuuden ja pintapuolisuuden verho, enkä minä voi repiä sitä pois. Kun tietäisin keinon, miten sen voisi nylkeä… Mutta Jonas tuntee minun oikean minäni ja pitää minusta sellaisena kuin olen verhoineni ja kaikkineni. Ja minä pidän hänestä. En ole koskaan elämässäni ollut niin hämmästynyt kuin huomatessani, että niin tosiaan on laita. En ollut milloinkaan ajatellut mahdolliseksi rakastumista rumaan mieheen. Kuule, minä olen nyt vihdoin tehnyt päätöksen ja antanut palttua kaikille keikareille! Ja valittuni nimi on Jonas. Mutta minä aion kutsua häntä Joeksi. Se on niin sievä nimi ja niin helppo sanoa. Alonzoa en olisi koskaan voinut lyhentää.
— No, miten nyt käy Alecin ja Alonzon?
— Heille minä sanoin jo jouluna, ettei meidän välillämme voi koskaan olla mitään. On omituista ajatella, että minä tosiaankin yhteen aikaan vakavasti uskoin toisin. Se koski heihin niin kipeästi, että minä itkin tyynyni aivan märäksi heidän tähtensä. Mutta minä tiesin, että koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa mies, jonka kanssa voin koskaan mennä naimisiin. Nyt minä olet tehnyt päätökseni eikä se ollut hitustakaan vaikea. On ihana tunne olla niin varma asiastaan ja tietää luottavansa vain omaan mielipiteeseensä eikä kenenkään muun.