— Rakas lapsi, en voi antaa hänelle rukkasia enkä vastata myöntävästi ennenkuin hän on kosinut.
— Tietäähän koko korkeakoulu, kuinka ihastunut hän on sinuun, sanoi Phil avomielisesti. — Ja sinä pidät varmaankin hänestä myöskin, etkö pidäkin, Anna?
— Kyllä kai, vastasi Anna vähän haluttomasti.
Hänestä tuntui kuin olisi pitänyt punastua tällaisen tunnustuksen johdosta, mutta puna ei noussut hänen poskilleen. Mutta ottipa kuka tahansa hänen kuullen puheeksi Gilbert Blythen tahi Helena Stuartin, hän tuli heti hehkuvan punaiseksi. Ja kuitenkin olivat Gilbert Blythe ja Helena Stuart hänelle tyhjää — ehdottomasti tyhjää. Anna oli turhaan miettinyt syytä, miksi hän punastui tahi oli punastumatta. Mitä Royhin tuli, oli Anna tietysti rakastunut häneen — hyvin rakastunut… Kuinka hän voisi muuta olla? Eikö Roy ollut hänen unelmiensa ihanne? Kuka voisi vastustaa hänen tummia, ihmeellisiä silmiään? Ja ääntä, joka soi kuin taikakellojen soitto ja houkutteli Annaa yhä kauemmas todellisuudesta. Kuinka muut kadehtivatkaan häntä! Ja miten viehättävän sonetin Roy oli hänelle lähettänyt orvokkikotelon mukana hänen syntymäpäivikseen! Anna osasi ulkoa sen alusta loppuun. Oi, kuinka hienosti se oli kirjoitettu! Kenties se ei ollut aivan Shakespearen tahi Keatsin sonettien tasolla — niin syvästi kuin Anna muuten olikin rakastunut, ei hän kuitenkaan ollut siinä määrin rakkauden sokaisema. Mutta aivan varmasti olisi monikin isoimmista aikakauslehdistä ottanut sen ilomielin… Ja se oli hänelle omistettu — ei Lauralle eikä Beatricelle eikä Ateenan Neitoselle, vaan hänelle, Anna Shirleylle. Olihan toki korkean ja hienostuneen nautinnon huippu saada kuulla sointuvin runomitoin — ja sonettiin puettuna, joka on hyvin vaikea runomuoto, että silmät muistuttavat säteilevää aamutähteä, että poski on saanut purppuransa ruusunpunaiselta Auroralta ja että huulet ovat viehättävämmät kuin paratiisin riemut… Gilbert ei olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan lauluin ylistää hänen hienosti piirtyviä kulmiaan…
Mutta Gilbert ymmärsi huumoria. Anna oli kerran kertonut Roylle pienen hauskan jutun — eikä tämä ollut ymmärtänyt pilaa! Hänen mieleensä muistui, miten Gilbert ja hän yhdessä olivat makeasti nauraneet samalle jutulle, ja hän ajatteli jonkinlainen ahdistava levottomuus povessaan, millaista olisi elää pitkän elämän aika miehen rinnalla, joka ei ymmärrä huumoria. Mutta kuinka saattoikaan odottaa, että sankari, jolla on polttava katse ja surumieliset varjot ohimoilla, huomaisi elämässä huumoria? Sehän on sula mahdottomuus.
XXVIII.
KESÄKUUN ILTA.
— Millaiselta inahtaisi tuntua elää sellaisessa maailmassa, missä aina olisi kesäkuu? virkkoi Anna.
Hän tuli autereisen sinisessä hämärässä tuoksuvasta puutarhasta. Portailla istuivat Marilla ja rouva Rachel keskustellen rouva Coateksen hautajaisista, joissa he olivat aikaisemmin päivällä olleet. Dora istui heidän välissään ja pänttäsi uutterasti päähänsä läksyjään. Mutta Davy istui nurmikolla jalat ristissä ja näytti niin synkältä ja kolkolta kuin posken veitikkamainen kuoppa suinkin salli hänen näyttää.
— Sinä kyllästyisit siihen varmasti, sanoi Marilla huoaten.