— Hyvin mahdollista — mutta juuri nyt minusta tuntuu kuin tarvitsisin hirmuisen pitkän ajan kyllästymiseen, jos kaikki olisi niin ihanaa kuin tänään. Kesäkuussa kaikki riemuitsee ja kukoistaa. Mutta Davy-poju, miksi sinulla on noin happamat kasvot keskellä kukkaskuukautta?
— Kaikki on niin ikävää. Tahtoisin, että kaikki olisi lopussa, virkkoi nuori pessimisti.
— Ja sen sinä sanot kymmenvuotisena! Sepä on todellakin ikävää.
— Minä en juksaa, sanoi Davy arvokkaana. Pelkkiä vastoinkäymisiä, en jaksa enää.
— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Anna istuutuen hänen viereensä.
— Uusi opettaja, joka tuli, kun herra Holmes sairastui, on antanut minulle kymmenen laskua maanantaiksi. Saan kykkiä niiden ääressä koko huomispäivän. On väärin, että täytyy tehdä työtä lauantaina, Milty Boulter sanoi, että hän ei ainakaan sitä tee, mutta Marilla sanoo, että minun täytyy. Minä en pidä pennin vertaa neiti Carsonista.
— Sillä tavoin et saa puhua opettajastasi, Davy, sanoi täti-Lynde. — Neiti Carson on oikea kunnon tyttö. Hänessä on pontta ja tarmoa, sen voi sanoa. Ei ole hyvä astua hänen varpailleen.
— Tädin kuvaus kuuluu jotakuinkin peloittavalta, kun on puhe nuoresta tytöstä, joka on suunnilleen minun iässäni, sanoi Anna hyväntahtoisesti. — Mutta minä en ole aivan yhtä mieltä täti Lynden kanssa. Näin eilen neiti Carsonin työhuoneessa, ja hänen silmänsä osaavat kyllä myhäillä oikein herttaisen ystävällisesti. Rohkaise mieltäsi, Davy-poikani! Huomenna on taas uusi päivä, ja minä autan sinua mielelläni laskennossa. Älä nyt istu tässä turmelemassa tätä suloista hämyhetkeä kiusaamalla itseäsi osoittajilla ja nimittäjillä.
— En minä sitten viitsikään, arveli Davy kirkastuen paikalla. — Jos sinä autat minua laskuissa, niin minä ehdin mennä ongelle Miltyn kanssa. Kun vanha Atossa-täti vain ei olisi vielä haudattu, ja minä saisin mennä sinne huomenna! Minulla oli kauhea halu mennä sinne tänään, sillä Milty sanoi, että hänen äitinsä oli sanonut, että Atossa-täti varmaankin nousee arkussaan istumaan ja sanoo ilkeyksiä hautajaisvieraille. Mutta Marilla sanoi, ettei hän sitä tee.
— Atossa-parka lepäsi tosiaan hiljaa ja rauhallisesti arkussaan, sanoi rouva Lynde juhlallisesti. — En ole milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvoissaan niin ystävällistä ilmettä. Niin, monta kyyneltä ei vuodatettu hänen tähtensä, mummo-paran. Wrightit ovat tyytyväisiä, kun ovat hänestä päässeet, enkä minä puolestani voi sanoa siitä ainoatakaan pahaa sanaa.