— Mahtaa olla kauheata erota maailmasta jättämättä jälkeensä ketään, joka suree meidän kuolemaamme, virkkoi Anna väristen.
— Kukaan muu kuin vanhemmat eivät ole milloinkaan pitäneet Atossa-raukasta, se on varma, sanoi rouva Lynde. — Ei edes hänen oma miehensä. Atossa oli hänen neljäs vaimonsa. Mies oli jo ikäänkuin tottunut menemään naimisiin. Hän eli vain pari vuotta senjälkeen kun oli mennyt Atossan kanssa naimisiin. Tohtori väitti hänen kuolleen vatsakalvontulehdukseen, mutta minä pysyn lujasti siinä, että hänet tappoi Atossan häijy kieli. Ihmisparka, hän tiesi kaikki lähimäisestään, mutta miten hänen itsensä laita oli, siitä hän ei koskaan ottanut selkoa. Niin, nyt hän on poissa ja seuraava tärkeä tapaus tässä yhteiskunnassa tulee kai olemaan Dianan häät.
— Minusta on niin hullunkurista ja hirveätä, että Diana aikoo mennä naimisiin, huokasi Anna kiertäen kädet polviensa ympäri ja etsien katseellaan Kummitusmetsän aukeamasta tulta, jolta tuikki Dianan huoneesta.
— Minä en ollenkaan voi käsittää, mitä kauheata siinä on. Eihän hänellä ole muuta kuin hyvää tiedossa, virkkoi rouva Lynde hieman terävästi. — Fred Wrightillä on muhkea kartano, ja hän on erinomaisen kunnollinen nuori mies.
— Hän ei ole ainakaan se raju, uhkarohkea, kiihkeä ja intohimoinen nuori mies, jota Diana ennen maailmassa toivoi sulhasekseen, virkkoi Anna hymyillen. — Fred on mallikelpoinen poika.
— Paras mahdollinen on kai aina tarpeeksi hyvä. Tahtoisitko sinä, että Diana ottaisi paheissa mallikelpoisen pojan? Taikka toivoisitko sinä itse sellaista?
— En mitenkään. En tahtoisi suinkaan mennä naimisiin ilkeän ihmisen kanssa, mutta minä luulisin pitäväni siitä, että mieheni voisi olla ilkeä, mutta ei tahtoisi. Fred on suorastaan toivottoman kiltti.
— Toivottavasti sinunkin järkesi joskus kasvaa, virkkoi Marilla.
Äänessä oli jonkunverran katkeruutta. Marilla suri pettyneitä toiveitaan. Hän tiesi, että Anna oli antanut epäävän vastauksen Gilbert Blythelle. Avonleassa juoruttiin paljon tästä hämmästyttävästä tosiasiasta, joka oli päässyt ihmisten tietoon, vaikka kukaan ei tiennyt oikein millä tavoin. Kenties Charlie Sloane oli arvaillut ja tehnyt johtopäätöksiä ja levittänyt tietojaan. Ehkäpä Diana myös oli uskonut salaisuutensa Fredilleen, eikä Fred ollut sitä voinut säilyttää. Se vaan oli varmaa, että asia tunnettiin, eikä rouva Blythe milloinkaan enää kysynyt Annalta, ei kahden kesken eikä muiden kuullen, oliko tämä äsken saanut tietoja Gilbertiltä, vaan pyyhkäisi hänen ohitseen jääkylmästi tervehtien. Anna, joka aina oli pitänyt Gilbertin iloisesta ja nuorekkaasta äidistä, suri sitä hiljaisuudessa.
Marilla ei sanonut mitään suoraan, mutta rouva Lynde pisteli Annaa koko lailla, kunnes hänen korviinsa tuli eräänä kauniina päivänä Moody MacPhersonin äidin välityksellä, että Annaa uskollisesti liehitteli Kingsportissa nuori mies, joka myös opiskeli korkeakoulussa ja oli sekä rikas että kaunis ja kiltti, kaikkea yhtaikaa. Siitä päivästä lähtien rouva Lynde oli vaiti, mutta toivoi kuitenkin sydämensä pohjassa, että Gilbert olisi ollut Annan valittu. Olihan rikkauskin hyvä asia, mutta niin käytännöllinen kuin rouva Lynde olikin luonteeltaan, ei hän kuitenkaan pitänyt tätä etua välttämättömänä edellytyksenä. Jos Anna todella "piti" tuosta kauniista tuntemattomasta enemmän kuin Gilbertistä, ei asiasta ollut sen enempää sanomista, mutta rouva Lyndeä vaivasi kauhea pelko, että Anna erehtyisi menemään rahojen vuoksi naimisiin. Marilla tunsi Annan liian hyvin voidakseen pelätä samaa, mutta hän tunsi myös kauan sitten luodun ja vaalitun suunnitelman särkyneen.